Espoon rantamaratonista olen kuullut niin paljon kehuja, että se on keikkunut jo pitkään Täytyy mennä -listoillani, siis puolimaraton mielessä. Aiempina vuosina tapahtuma ei ole kuitenkaan kalenteriin mahtunut, mutta tänä vuonna viimein mahtui.

Espoon puolikas sai tänä vuonna maratonin jälkeisen porkkanaroolin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että jos seuraavaa numerolapputavoitetta ei ole naulattu, on sillä suora vaikutus lenkkeilyyni. Siksi heti Tukholmasta toivottuani laitoin ilmoittautumisen vetämään.

Aiemmin tällä viikolla olin kuitenkin jo ehtinyt toivoa, että syysflunssa pelastaisi minut nöyryytykseltä, jonka tulisin liian vähän harjoittelun vuoksi Espoossa kokemaan. Loppukesä ja alkusyksy on vain ollut yksinkertaisesti aivan liian täynnä kaikkea. On ollut viikkoja, joihin ei ole puoliväkisin survomallakaan onnistunut kuin kaksi lyhyttä lenkkiä ja on ollut periodi, jolloin kolmena peräkkäisenä viikonloppuna ohjelma oli sellainen, johon ei pitkää lenkkiä synkronoitu mitenkään. Tekosyitä, sanoo moni. Ruuhkavuotisen elämää, sanon minä.

Tästä tulisi siis taas yksi säälittävä 2,5 tunnin hölkkä, joita viime vuonna tein numerolappu rinnassa ihan tarkoituksella Kirjoitan paremmin kuin juoksen -kiertueella. Tänä vuonna minun piti muka taas jo kehittyä juoksijana. Katin kontit!

Juoksustrategia: Eka kymppi liian lujaa, sitten ryömien maaliin

Flunssaa ei tullut, joten ei muuta kuin lauantaiaamuna juoksukamoja pakkaamaan ja juoksukaverin kanssa Lahdesta kohti Espoota. Perjantai-iltana ajattelin, että jos jostain syystä Espoossa sattuisi juoksu vähän kuin vahingossa kulkemaan, voisi loppuaika 2.15-22.20:n haarukassa olla mahdollinen. Lauantaiaamuna sekin epäilytti vahvasti.

Juoksukaverini oli lähdössä omaan ennätysjahtiinsa tasaisella 6.10-vauhtisuunnitelmalla. Ajattelin, että nykykunnolla minun voisi olla realistista juosta noin kymmeneen kilometriin samaa vauhtia, mutta sitten pitäisi takuulla hiljentää. Loppu tulkoon sitten sitä vauhtia, mitä jalat kantaa. Tämä oli siis suunnitelmani tähän juoksuun.

Otaniemi tarjosi varsin toimivat puitteet tapahtumalle. Syksyn juoksuissa on aina mukavaa, jos starttia voi odotella sisätiloissa. Varsinkin, jos sattuu satamaan, kuten nyt sattui. Täyden matkan maratoonarit aloittivat urakkansa tuntia ennen meitä ja kunnon sadekuuron alla. Kun me sitten vähän ennen kahta siirryimme Otahallin suojista lähtöalueelle, pilkisti jopa aurinko pilven takaa.

Sen verran vaihteleva oli kuitenkin tämän päivän syyssää, että sateessa lopulta mekin starttasimme ja alkukilometreillä tuli ihan kunnon kuuro. Sateesta huolimatta sää oli omaan makuuni juoksemiseen lähes täydellinen, koska lämmintä oli kuitenkin yli 10 astetta ja tuuli oli varsin kohtuullinen. Kahdessakymmenessä kilometrissä Espoon syyssää tarjosi ikimuistoisen hetken: auringon ja sateen juupas-eipäs-leikki muodosti komeat tuplasateenkaaret taivaalle. Taas tiesi juoksija olevansa elossa.

Antaa kulkea, jos on kulkeakseen

Juoksu kulki alusta asti mukavasti ja huomasimme pian, että vauhti on suunniteltua hieman reippaampaa. Itseäni se vähän hirvitti, mutta en malttanut lähteä himmailemaan, kun kerran hyvältä tuntui. Jos sitten noutaja tulisi, niin kyllä puolikkaalla aina maaliin jotenkin taistelee. Täysmatkalla en uskaltaisi tällaista uhoa toteuttaa, mutta puolikas on aina vain puolikas.

Tämän reissun takuulla mieleenpainuvin yksityiskohta tulee tässä: kun ensimmäinen virallinen kilometritolppa tuli näkyviin, näytti kelloni gps matkaksi jo noin 1,4 kilometriä. Mitä ihmettä? Oliko tolppa yksinkertaisesti väärässä kohdassa?

Ei ollut, sillä sen jälkeen kilometrit täyttyivät loogisesti niin, että kello näytti aina vain hieman pidempää matkaa (näinhän aina väistämättä käy, kun ei reitillä koskaan pysty etenemään sitä lyhintä mahdollista kohtaa). Oma kelloni siis ilmoitti koko juoksun ajan kilometrien täyttyvän hurjasti paljon aikaisemmin kuin mitä tolpat kertoivat. Tämä tietysti hämmensi ja häiritsikin. Erityisesti siinä kohtaa, kun askel jo tosissaan alkoi painaa. Vaan mitäpä sitä juoksun aikana asialla voi tehdä, muuta kuin juosta vain.

Tätäkö se pöljäpäivä tarkoittaa?

Juoksukaverini oli tänään ottanut oman juoksupullon taktiikan, jotta pysähdykset juoma-asemilla eivät hankaloittaisi ennätysyritystä. Tiesin siis, että siinä vaiheessa, kun itse ottaisin ensimmäisen energiageelini, tiemme erkaantuisivat. Olin ajatellut, että otan sen noin kymmenessä kilometrissä (järjestäjä oli ilmoittanut, että huoltoasemat ovat reitillä noin viiden kilometrin välein). Juoma-asema pääsi kuitenkin yllättämään jo huomattavasti aikaisemmin, joten jouduinkin pysähtymään ihan kunnolla kaivaakseni geelin juoksuvyöstä. Huikkasin siis pikaiset moikat Hannalle ja jäin sähläämään juoma-asemalle.

Tämä syyslauantai oli sangen ihmeellinen päivä. Kahdesta pidemmästä juoma-asemapysähdyksestä huolimatta pysyin lopulta koko ajan näköetäisyyden perässä Hannasta, joka tikkasi hänkin suunnitelmaansa nopeampia kilometrejä. Koko juoksun keskivauhtini oli 5:57 ja jaksoin loppuun asti ilman noutajaa, vaikka olin kuvitellut jopa vauhdin 6:10 olevan minulle tänään liikaa. Käsittämätöntä!

Tämä on yksi juoksemisen suurista mysteereistä ja ehdottomasti osa juoksun suurta viehätystä. Joskus vain kulkee paremmin kuin harjoittelu antaa odottaa. Joskus taas ei todellakaan irtoa, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa ja teoriassa edellytykset paremman vauhdin ylläpitoon pitäisi olla olemassa. Esimerkiksi Tukholman maratonilla juoksu oli jostain syystä koko ajan väkinäistä tekemistä ja olin pettynyt loppuaikaani, vaikka maaliintulo monen vuoden maratontauon jälkeen tietysti hienoa olikin.

Sain yllättäen aivan kaiken irti koneesta, mistä kertoo se, että maalialueella oli pakko kellahtaa hetkeksi nurmen pintaan oikoselleen. Useimmiten jatkan maalialueelta eteenpäin kävellen kohti huoltoa. Nyt en olisi pystynyt. Oli pakko keräillä hetki itseään.

Jotain suorituksen rasituksesta kertoo varmasti myös sykemittarin arvioima palautumisaika 97 tuntia. Voi jestas! Puolikkaalta!

Maalissa olin siis ajassa 2.09.33 ja olin niin onnellinen, ettei itkukaan ollut kaukana. Tämä oli paras puolimaratonaikani yli neljään vuoteen ja jäin omasta ennätyksestäni lopulta vain vajaat seitsemän minuuttia. Se on hämmentävän hyvin ottaen huomioon viimeisen kahden kuukauden treenit ja työkuorman, joka on vaikuttanut muun muassa siihen, että lepo ei ole ollut kovin laadukasta. Tämä on äärimmäisen stressaava syksy.

Kunhan nämä ruuhkavuodet jossain kohtaa hieman helpottavat, niin aivan takuulla vielä rikon sen itselleni maagisen kahden tunnin rajankin. Se ei liene realistista vielä vähään aikaan, koska vaatisi selvästi nykyistä enemmän harjoittelua. Nyt elämä on sellaisessa vaiheessa, jossa minun juoksutreenini eivät vain ole prioriteettilistan ykkösenä. Siksi nyt on sopeuduttava ajatukseen, että on muistettava olla kiitollinen jokaisesta lenkistä, jonka ehtii tehdä, koska ne ovat kiireisessä arjessa myös ehdoton voimanlähde. Juostessa laitan kaoottisen pääni järjestykseen.

”Jos et ehdi lenkille neljänä päivänä viikossa, käy kahtena päivänä ja nauti niistä hetkistä. Kehittyä ehdit myöhemminkin. Ehkä.”  Tässä huoneentauluni tulevaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi.

Vahingossa ylimittainen puolikas

Tänään sunnuntaina sitten selvisi myös ylipitkän ensimmäisen kilometrin mysteeri kiitos Juoksufoorumin keskustelijoiden. Meidät klo 14 matkaan laitetut puolimaratoonarit ohjattiin vahingossa noin 300 metrin extralenkille. Eli juoksimme todellakin liikaa (oma mittarini näytti maalissa peräti 21,78 kilometriä). Inhimillinen virhe toki, mutta erityisesti ennätyksensä tehneen Hannan puolesta vähän harmittaa. Ennätys olisi parantunut vielä huimasti enemmän, jos olisimme juosseet sitä reittiä, mikä oli tarkoitus.

Nyt ainoastaan me itse tiedämme (ja tämän blogin lukijat), että suoritus oli oikeasti kovempi kuin tulosluettelo kertoo.

Nyt nautiskellaan siitä tiedosta.