Kuluneena vuonna halusin antaa äänikirjoille aidon mahdollisuuden. Lähtökohdat totaaliseen takinkääntöön olivat melko olemattomat, sillä kärsin selkeästi osittain myös asennevammasta. Silloin voi harvoin tapahtua positiivisia läpimurtoja. Jotain kuitenkin tapahtui.

Äänikirjoja tuli vuoden aikana kuunneltua edelleen vähänlaisesti, reilusti alle kaksikymmentä. Jo se kertoo, että äänikirjafania minusta ei ihmiskokeen aikana tullut. Mutta löysin oman, itselleni sopivan tavan kuluttaa äänikirjoja – mikä on tietysti arvokas asia.

Tässä vuoden kestäneen ihmiskokeeni tuloksia. Lähden purkamaan niitä äänikirjakompleksini viiden juurisyyn kautta, jotka olen eritellyt tarkemmin aiemmassa blogautuksessa – halutessasi voit lukea ne kokonaisuudessaan täältä.

1. ÄÄNIKIRJA ON YHDEN AISTIN VARASSA.

Tämä asia on edelleen yksi suurimmista äänikirjan heikkouksista, kun ajattelen itselleni merkityksellisiä asioita kirjallisuuden kuluttajana. Tämän vuoden aikana kuuntelemani äänikirjat todensivat yhdenaistinvaraisuudesta suuren epäkohdan, joka vain korostui mitä enemmän kuuntelin: lukijalla on suhteettoman suuri vaikutus kokemukseeni kirjasta.

Jos lukijan ääni on erittäin miellyttävä, saattaa se hieman paikata kirjan sisällöllisiä heikkouksia. Mutta vain hieman. Huono kirja ei muutu hyväksi, vaikka lukija olisi miten taitava.

Mutta toisinpäin: jos lukija lukee kirjaa tavalla, joka ei mielestäni tee oikeutta tarinalle tai lukijan ääni ei vain jostain syystä sovi tarinaan, on pahimmillaan koko äänikirjakokemus pilalla.

Tällöin harmitus on erityisen suuri kirjailijaa ajatellen. Lukija pilasi homman, vaikka kirja olikin teoksena ansiokas.

2. ÄÄNIKIRJA VIE LEIPÄÄ KIRJAILIJAN SUUSTA.

Tämä totuus ei ole vuoden aikana muuttunut miksikään, mutta keskusteluun on tullut vielä uusi, raskauttava asianhaara. Hallituksen esitys e-lainauskorvauksesta, jossa äänikirjojen lukijat nostetaan korvauksen piiriin, sai eduskunnan hyväksynnän juuri joulukuussa.

(Tässä Kirjailijaliiton uutinen aiheesta: https://kirjailijaliitto.fi/uutiset/kirjailijat-jarkyttyivat-uudesta-laista-joka-heikentaa-heidan-oikeuksiaan/)

Tämä ei ehkä suuren yleisön korvissa kuulosta lainkaan pahalta: onhan se toki hienoa, että ammattilukija saa osansa, kun kerran ääni on niin tärkeä elementti äänikirjassa.

MUTTA: yksikään ammattinäyttelijä / muu äänikirjan lukija ei lähde lukemaan toisen teosta äänikirjaksi omalla riskillä, vaan hän saa kiinteän korvauksen työstään jo siinä vaiheessa, kun äänikirja päätetään tehdä. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi lukijan tulisi tämän urakkapalkan lisäksi saada tekijänoikeusprovisioita kuuntelumäärien mukaan.

Lainauskorvaukset on alun perin luotu juuri siksi, että kirjailijalle tuloutuisi edes vuosien mittaan jonkinlainen säällinen korvaus suuresta työstä myös niistä kirjoista, joita ei osteta – vaan lainataan.

Moni lukija ei tule lainkaan ajatelleeksi, ettei kirjailija saa varsinaisesta kirjoitustyöstään missään vaiheessa palkkiota, vaan ainoastaan myyntiin perustuvaa tekijänoikeustuloa. Kustannussopimuksen allekirjoitushetkellä kotiutuva ennakkomaksu kirjamyynnistä on sekin työmäärään nähden erittäin pieni.

Kun kirjailija lähtee työstämään käsikirjoitusta, hän tekee sen (huippunimiä lukuun ottamatta) aina omalla riskillä. Useimmiten käsikirjoituksen työstö vie vuosia, mutta mitään takeita ei vielä kirjoitusvaiheessa ole siitä, tuleeko tarinasta kirja. Se päätös on kustantajilla ja se tehdään vasta, kun käsikirjoitus on valmis (jälleen jättäen pois huippunimet, jotka ovat niin kuumaa kamaa, että kustannuspäätös on käytännössä selviö > näitä huippunimiä on maassamme hyvin vähän).

Ja nyt voin todellakin sanoa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin reilut kymmenen vuotta sitten kirjoittanut yhden romaanikäsikirjoituksen, joka vei elämästäni useita vuosia. En tietenkään kirjoittanut sitä kokopäiväisesti vaan silloisten palkkatöideni ohella, mutta silti: käytin romaanikäsikirjoitukseeni tuhansia tunteja noin neljän vuoden ajan.

Luu jäi käteen. Eräs kustannustoimittaja antoi kolmannen käsikirjoitusversioni jälkeen jo puoltavan lausunnon, mutta valitettavasti kustannuspäällikkö oli eri mieltä.

Tiedän, että julkaistun kirjan takana on aina valtavan suuri työmäärä.

Vähättelemättä ammattiäänityöläisten osaamista ja merkitystä äänikirjalle: tekijänoikeuskorvaus ei mielestäni kuulu lukijalle, joka kuitenkin vain lukee toisen taiteilijan teosta. Valmiin teoksen lukeminen vie myös ajallisesti vain äärimmäisen pienen murto-osan siitä ajasta, joka teoksen kirjoittamiseen on kulunut.

Tämä epäoikeudenmukaiselta tuntuva päätös ei ainakaan lisää intoani kuluttaa äänikirjoja.

3. ÄÄNIKIRJAA EI VOI LUKEA. SITÄ ON VAIN KUUNNELTAVA.

4. ÄÄNIKIRJAAN ON VAIKEAMPI KESKITTYÄ.

Ei uusia havaintoja/näkökulmia vuoden 2023 aikana. Samaa mieltä edelleen.

5. ÄÄNIKIRJA TEKEE TÄRKEITÄ VALINTOJA PUOLESTANI.

Tämän olin edellisessä kirjoituksessa maininnut itselleni kaikkein suurimmaksi epäkohdaksi, joka äänikirjoihin liittyy. Tähän liittyy kuitenkin myös suuri positiivinen oivallus, jonka ihmiskokeeni tuotti.

Olen edelleen tismalleen samaa mieltä asiasta, mutta argumenteilla on itse asiassa itselleni isoa merkitystä ainoastaan kaunokirjallisuudessa.

Tietokirjojen ja esimerkiksi elämäkertojen kohdalla minulle ei tule juuri koskaan tarvetta viipyillä erityisen hienoissa lauseissa tai tutkia kirjan rakenteellisia ratkaisuja.

Kuuntelinkin vuoden aikana vain muutaman romaanin, mutta lukuisia tietokirjoja ja useampia elämäkertoja – jotka muuten olisivat jääneet pimentoon arjessani.

Jos tietokirja on todella hyvä, saattaa toki tulla palava halu tehdä alleviivauksia tai lisähuomiota kirjan marginaaleihin, ja näin kävikin kahden kuuntelemani tietokirjan kohdalla. Homma johti siihen, että ostin nuo kaksi tietokirjaa itselleni, jotta saatoin kuuntelun lisäksi myös lukea ne sekä tuunata kirjaa mieleisekseni.

Äänikirja voi siis auttaa karsimaan jyvät akanoista. Vain parhaan yksilöt ansaitsevat tulla hankituiksi/luetuiksi myös painettuina. Puolivillaisempiin tekeleisiin riittää mainiosti kuunteluversio. Ja niistä puolivillaisistakin voi aina tarttua jotain tärkeää omalle kovalevylle.

Ihmiskokeeni aikana tämä todentui molempiin suuntiin:

Aloin kuunnella äänikirjana romaania, jonka kerronta kuulosti valtavan kiehtovalta jo muutaman minuutin jälkeen. Lopetin äänikirjan kuuntelun, hain kyseisen kirjan kirjastosta ja nautin upeasta kerronnasta perinteiseen tapaan.

Aloin lukea rakastamani kirjailijan teosta perinteisenä kirjana, mutta kovista yrityksistä huolimatta teksti ei lähtenyt vetämään. (Mikä pettymys!) Lopulta päätin, ettei kirja ole lukemiseen käyttämäni ajan arvoinen. Kuuntelin sen kuitenkin loppuun äänikirjana, koska sitä pystyin tekemään muiden puuhailujen ohessa. Ja se kannatti, sillä teoksen loppu oli ehdottomasti kirjan parasta antia.

IHMISKOKEEN JOHTOPÄÄTÖKSET

• Äänikirjojen kuuntelu voi tehdä arjesta mielekkäämpää, sillä niiden ansiosta kirjallisuutta voi kuluttaa myös oheistoimintona tavoilla, joka ei printtikirjan kanssa onnistu. Olenkin kuunnellut äänikirjoja tänä vuonna siivotessa, työmatkoilla ja rauhallisilla juoksulenkeillä (vauhtikestävyyslenkkeihin tarvitsen edelleen musiikin tuomaa rytmiä). Näin aion jatkossakin tehdä.
  
  
• Kaunokirjallisuutta kulutan jatkossakin pääsääntöisesti painetuista kirjoista, koska hyvä romaani on itselleni niin paljon muutakin kuin tarina, jonka voi vaikka kuunnella.
  
  
• Äänikirjojen ansiosta voin käyttää aikaani myös teoksiin, jotka eivät välttämättä ansaitsisi tulla luetuksi kovista kansista. Äänikirjan kuuntelu on itselleni aina sekundaaritoiminto, joten ei haittaa, vaikka esimerkiksi tietokirjasta suuri osa sisällöstä olisi jo itselleni tuttua huttua. Todennäköisesti jossain kohtaa tietokirjailija tulee kyllä kertomaan myös jotain itselleni uutta ja ajatteluani avartaa. Mutta muutamia täsmätärppejä varten en olisi valmis uhraamaan tunteja ruuhkavuosistani niin paljon kuin painettu kirja vaatisi. Olen nimittäin todella hidas lukija, joten jokainen vain lukemiseen käytetty tunti on tosi arvokas.  
  
  
• Elämäkertakirjallisuudessa äänikirjat ovat omassa arjessani parhaimmillaan. Ensimmäisenä tämän oivalluksen antoi Antti Heikkisen kirjoittama Juice Leskisen elämästä kertova Risainen elämä. Kirja on järkälemäinen tiiliskivi, jota on kokonsa puolesta hankala lukea. Tiesin kuitenkin, että kyseessä on kirja, joka minun on ehdottomasti nautiskeltava. Äänikirja oli täydellinen ratkaisu.
  
  Kuuntelin äänikirjana myös erään julkisuudenhenkilön elämäkertateoksen taustaksi tulevaan henkilöhaastatteluun. Arkipuuhailujen ohessa pitkän tarinan kuuntelu ei tuntunut työhön liittyvältä esivalmistelulta, jonka tekeminen ilman rahallista korvausta olisi hieman vastahankaista tällaiselle rahanahneelle yrittäjälle. On ymmärrettävää, ettei jutun tilaaja ole valmis maksamaan freelance-toimittajalle kirjan lukemiseen käytetystä ajasta, vaikka huolella tehdyt taustatyöt parantavatkin juttua laadullisesti. Äänikirjaan käytetyt tunnit eivät olleet laadullisesti yhtä täysipainoisia, koska sain tehtyä samalla muutakin. Oli itselleni ihan ok, että tein sen vapaaehtoisesti ilman erillistä korvausta.

Tämän pitkän ja subjektiivisen äänikirja-analyysin myötä toivotan kaikille blogini lukijoille erinomaista kulttuurivuotta 2024. Luetaan, kuunnellaan, katsellaan ja ennen kaikkea nautitaan kukin omalta tuntuvalla tavalla!