Iho nousi kananlihalle ja kyyneleet tulvahtivat lupaa kysymättä silmiin. Vihdoinkin Central Parkissa. Eteneminen ei muistuttanut enää juoksua. Mies veti minua kädestä perässään kohti elämäni ikimuistoisinta maalisuoraa, joka olisi symbolisesti samalla myös starttiviiva.

Suuren tunnekuohun aiheutti unelmien maratonkokemuksen lisäksi salaisuus, jonka vain me kaksi tiesimme. Saapuisin hetken päästä maaliin viimeistä kertaa neiti-ihmisenä. Kahden päivän kuluttua, paikallisten tuikitavallisena tiistaipäivänä polvistuisimme maratonin kangistamin jaloin suomalaisen kirkon alttarille. Ei ollut sattumaa, että juoksumusiikkilistaani hallitsi Sinkkuelämää-sarjan tunnusmusiikki. Tämä oli meidän privaatti polttarijuoksumme 45 000 juoksijan ympäröimänä.

Yli miljoonan reitin varrelle kerääntyneen kannustajan hurmoksessa jalat olivat huomaamatta juosseet kuntoa kovempaa. Puolimatka taittui ennätysvauhdissa. Hölkkämaratoonaria rasitti kuitenkin vielä syksyn Berliinin maraton, josta en ollut ehtinyt täysin palautua. Berliinin oli pitänyt olla juoksuvuotemme huipennus, mutta keväällä oli tullut yllättävä tieto. Meitä oli lykästänyt New Yorkin juoksuoikeusarvonnassa. Molempia samana vuonna!

Minusta tuli hetkessä kohtalouskovainen. Olimme olleet jo pitkään yhdessä, mutta aviopari emme olleet, koska näkemysero. Mies ei halunnut isoja häitä ja minä en halunnut vaatimatonta vihkimistä. Vihille karkaaminen New Yorkin maratonmatkan yhteydessä ei olisi kumpaakaan.

Päätimme investoida kunnon valokuvaajaan. Ainutkertainen elämys sekin. Amerikkalainen hääkuvaaja pyöritti meitä pitkin kaupunkia keltaisella taksilla kuvausmiljööstä toiseen. ”Kimo, kiss the forehead” -käsky kaikuu vieläkin korvissani ja naurattaa, kun katson hääkuviamme.

Kuvista tuli tietysti ihania ja pitkän tähtäimen tavoite tuli niiden inspiroimana sinetöidyksi. Vuonna 2019 tekisimme tietenkin paluun New Yorkiin. Maraton osuisi näköjään tuona vuonna tismalleen meidän 10-vuotishääpäivämme. Jos elämä tulisi suomaan meille jälkikasvua, lähtisivät lapsetkin tietysti matkalle mukaan. Palkattaisiin taas ammattikuvaaja ja otettaisiin perhekuvat samoissa paikoissa, joissa vuonna 2009 poseerasimme tuoreena avioparina.

Kuinka ihmeessä näin täydellisen suunnitelman toteutumista malttaisi edes odottaa?

Kalenteri kertoo suureksi hämmästykseksi, että New Yorkin matkastamme tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Leipomoa, jonka edustalla istumme eräässä lempikuvassani, ei enää ole. Lapsia meillä on kaksi, on yhteinen asuntovelka ja pari perustettua yritystä. Ruuhkavuotinen data kertoo, että taloudessamme on viimeisen viiden vuoden sisään juostu tasan yksi maraton. Esikoinen on aloittanut koulun, kuopus täyttää kesällä viisi.

Arvatkaapa, onko tämä Kiljusen herrasväki lähdössä marraskuussa New Yorkiin?

Seuraa tarinan opetus. Elämässä on lupa tehdä suuria ja kauaskantoisiakin suunnitelmia, joita voi kutsua myös unelmiksi. Mutta jos ne eivät toteudu, niin mitäpä tuosta. Elämä ei ole käsikirjoitettu elokuva. Vuosikymmenen päähän katsominen on yllättävän vaikeaa.

Vaan onneksi hääpäivän arvo ei vähene, vaikka pysyisi ihan kotiympyröissä ja tekisi vain pienen yhteislenkin ennen juhlaillallista. Amerikkalaisella kuohuviinillä voi vaikka nostaa maljan seikkailulle nimeltä arki. Kun lasia on heläyttämässä ihminen, jonka kanssa on koettu maitohapot, krampit ja lukemattomat runner’s hight, voi tehdä uuden suunnitelman.

Esimerkiksi vuoteen 2029.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 1/19