Vääksyn Lääkärikeskuksen yrittäjätarina: Terveydenhoitoalan iloiset kapinalliset palvelevat omassa lääkärikeskuksessa

Suomessa pienet itsenäiset lääkärikeskukset alkavat olla harvassa. Vääksyn Lääkärikeskuksessa vaalitaan yrittäjäpariskunnasta kumpuavaa arvomaailmaa, jonka avainsana on inhimillisyys.

Idylliseltä Vääksyn kanavalta matka jatkuu vajaan kilometrin verran vanhalle omakotitaloalueelle. Honkaniementiellä seisoo pirteän keltainen puutalo, jossa kokonsa puolesta voisi asua vaikka aktiivinen suurperhe. Tämä ei kuitenkaan ole mikään tavallinen kotitalo, vaan Vääksyn Lääkärikeskus. Lääkärikeskusketjuihin verrattuna pienenpieni yritys, jolla on suuri tarina. Lue loppuun

Tammikuinen hyvää tekevä ryhtiliike: (Pieni) Helmet-lukuhaaste 2020

Nythän on niin, että tämän kirjoittavan ihmisen synkin perisynti on viime vuodet ollut aivan liian vähäinen lukeminen. Muistan, kuinka esimerkiksi Viita-akatemian opettajani Vuokko Tolonen tapasi aina ykskantaan meille opiskelijoille todeta, ettei voi kirjoittaa hyvin, jos ei lue paljon.

Hävettävän vähäisistä lukemisista huolimatta Toteuttamo Verbaali – eli kirjoittaminen – on elättänyt minut jo yli neljän vuoden ajan, eli ehkä kirjoittamisen taito saattaa pysyä yllä muutoinkin, mutta asialle on kieltämättä korkea aika tehdä jotakin. Ehdottomasti HALUAISIN lukea enemmän, koska lukeminen nyt vain on ihan parasta. Monestakin vinkkelistä.

Niinpä yksi vuoden 2020 teemoista liittyy lukemisen aktivointiin. Vähemmän somea, enemmän kirjoja.  Siinäpä se. Lue loppuun

Joulusatu Verbaalin kynästä: PAINOTALO PUKEUTUI PINKKIIN

Asiakkaani Painotalo Markprint halusi muistaa omia asiakkaitaan ja kumppaneitaan perinteisellä joulupostilla. Mieleeni tuli ehdottaa joulusatua, jonka voisin heille kirjoittaa, vuoden tositapahtumiin vahvasti pohjaten. Olenhan nykyisin ihan ”virallisesti” myös lastenkirjailija kolmen julkaistun lastenkirjan jälkeen.

Satu on itse asiassa erittäin toimiva formaatti myös aikuislukijoiden keskuudessa. Vai mitä olet mieltä? Lue loppuun

KOLUMNI: (Ex?)-maratoonarin tinahääpäivä

Iho nousi kananlihalle ja kyyneleet tulvahtivat lupaa kysymättä silmiin. Vihdoinkin Central Parkissa. Eteneminen ei muistuttanut enää juoksua. Mies veti minua kädestä perässään kohti elämäni ikimuistoisinta maalisuoraa, joka olisi symbolisesti samalla myös starttiviiva.

Suuren tunnekuohun aiheutti unelmien maratonkokemuksen lisäksi salaisuus, jonka vain me kaksi tiesimme. Saapuisin hetken päästä maaliin viimeistä kertaa neiti-ihmisenä. Kahden päivän kuluttua, paikallisten tuikitavallisena tiistaipäivänä polvistuisimme maratonin kangistamin jaloin suomalaisen kirkon alttarille. Ei ollut sattumaa, että juoksumusiikkilistaani hallitsi Sinkkuelämää-sarjan tunnusmusiikki. Tämä oli meidän privaatti polttarijuoksumme 45 000 juoksijan ympäröimänä.

Yli miljoonan reitin varrelle kerääntyneen kannustajan hurmoksessa jalat olivat huomaamatta juosseet kuntoa kovempaa. Puolimatka taittui ennätysvauhdissa. Hölkkämaratoonaria rasitti kuitenkin vielä syksyn Berliinin maraton, josta en ollut ehtinyt täysin palautua. Berliinin oli pitänyt olla juoksuvuotemme huipennus, mutta keväällä oli tullut yllättävä tieto. Meitä oli lykästänyt New Yorkin juoksuoikeusarvonnassa. Molempia samana vuonna!

Minusta tuli hetkessä kohtalouskovainen. Olimme olleet jo pitkään yhdessä, mutta aviopari emme olleet, koska näkemysero. Mies ei halunnut isoja häitä ja minä en halunnut vaatimatonta vihkimistä. Vihille karkaaminen New Yorkin maratonmatkan yhteydessä ei olisi kumpaakaan.

Päätimme investoida kunnon valokuvaajaan. Ainutkertainen elämys sekin. Amerikkalainen hääkuvaaja pyöritti meitä pitkin kaupunkia keltaisella taksilla kuvausmiljööstä toiseen. ”Kimo, kiss the forehead” -käsky kaikuu vieläkin korvissani ja naurattaa, kun katson hääkuviamme.

Kuvista tuli tietysti ihania ja pitkän tähtäimen tavoite tuli niiden inspiroimana sinetöidyksi. Vuonna 2019 tekisimme tietenkin paluun New Yorkiin. Maraton osuisi näköjään tuona vuonna tismalleen meidän 10-vuotishääpäivämme. Jos elämä tulisi suomaan meille jälkikasvua, lähtisivät lapsetkin tietysti matkalle mukaan. Palkattaisiin taas ammattikuvaaja ja otettaisiin perhekuvat samoissa paikoissa, joissa vuonna 2009 poseerasimme tuoreena avioparina.

Kuinka ihmeessä näin täydellisen suunnitelman toteutumista malttaisi edes odottaa?

Kalenteri kertoo suureksi hämmästykseksi, että New Yorkin matkastamme tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Leipomoa, jonka edustalla istumme eräässä lempikuvassani, ei enää ole. Lapsia meillä on kaksi, on yhteinen asuntovelka ja pari perustettua yritystä. Ruuhkavuotinen data kertoo, että taloudessamme on viimeisen viiden vuoden sisään juostu tasan yksi maraton. Esikoinen on aloittanut koulun, kuopus täyttää kesällä viisi.

Arvatkaapa, onko tämä Kiljusen herrasväki lähdössä marraskuussa New Yorkiin?

Seuraa tarinan opetus. Elämässä on lupa tehdä suuria ja kauaskantoisiakin suunnitelmia, joita voi kutsua myös unelmiksi. Mutta jos ne eivät toteudu, niin mitäpä tuosta. Elämä ei ole käsikirjoitettu elokuva. Vuosikymmenen päähän katsominen on yllättävän vaikeaa.

Vaan onneksi hääpäivän arvo ei vähene, vaikka pysyisi ihan kotiympyröissä ja tekisi vain pienen yhteislenkin ennen juhlaillallista. Amerikkalaisella kuohuviinillä voi vaikka nostaa maljan seikkailulle nimeltä arki. Kun lasia on heläyttämässä ihminen, jonka kanssa on koettu maitohapot, krampit ja lukemattomat runner’s hight, voi tehdä uuden suunnitelman.

Esimerkiksi vuoteen 2029.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 1/19

Neurosonicista apua liikkuvan pienyrittäjän hektiseen arkeen?

Ihana pitkä loma takana ja akut ladattu pimenevän syksyn varalle kaikkien aikojen aurinkokesässä. Energiaa on vaikka muille jakaa. Vai eikö sittenkään? Kaikilla meistä ei ole mahdollisuutta yhtäjaksoisiin pitkiin vuosilomiin, mutta kukaan ei jatkuvasti jaksa ilman arkea tasapainottavaa lepoa ja rentoutusta. Voisiko matalataajuusvärähtelyyn perustuva Neurosonic-hoito olla apuna pätkälomailijan palautumisessa? Lue loppuun

Olisinpa tiennyt…

…että kun äidinkielenopettajani kohtaa minut ensimmäisen ylioppilasaineen jälkeen lukion käytävällä ja toteaa ”Terhi, sinä olet tämän kevään suurin alisuorittaja ja pettymys”, se on ilmeisesti vain opettajan eriskummallinen Keppiä mieluummin kuin porkkanaa -metodi. Metodin tarkoituksena lienee motivoida minua parempaan suoritukseen seuraavassa ainekirjoituksessa. Lue loppuun