Huhtikuu on kuukausista julmin. Tämä vanha sanonta tuli mieleeni kuunvaihteeseen osuneen pääsiäisen jälkeisenä arkiaamuna. Pyhät olivat hemmotelleet Suomea ihanalla kevätauringolla, mutta nyt, 2. huhtikuuta, arkisää on hyytävän syksyinen. Lähipäivien ennusteessa luvataan lunta ja pakkasta.

Muutamaa tuntia myöhemmin huhtikuun julmuus ei liity enää mitenkään sääilmiöihin, sillä työpäivä keskeytyy kouluampumisuutisilla. Uhrit ja ampuja (uhri itsekin – sitä emme tarkkaan tiedä, että minkä kaiken) ovat 12-vuotiaita.

Yhtäkkiä ajatus armottomasta takatalvesta on aivan yhdentekevä. Päivän työkykykin on pitkälti menetetty.

Mieleen muistuu kotiäitikirjoitukseni Toisen kanssa -blogiin lähes yhdeksän vuoden takaa. Pakolaiskriisissä merenrantaan huuhtoutuneen kuolleen pikkulapsen asento uutiskuvassa oli ollut täsmälleen sama kuin tuolloin 1-vuotiaalla kuopuksellamme, kun hän nukkui pylly hieman pystyssä vatsallaan pinnasängyssä.

Päätin tuolloin ”sulkea silmäni” kaikelta siltä, mitä en pysty käsittelemään. Se tuntuu järkiohjeelta nytkin. Hoen itselleni, etten tarvitse yksityiskohtia tapauksesta. En todellakaan.

”Pysyt nyt vain suoraselkäisesti etäällä hetki hetkeltä päivittyvästä uutisoinnista. Hengität ja toistat saman uudelleen.”

Minulla on kyky eläytyä vahvasti jopa itse keksimieni fiktiohahmojen elämäntilanteisiin, joten jo sen pitäisi todistaa, ettei omaa mieltä kannata ruokkia yksityiskohdilla, jotka tuovat tapahtumat suoraan omaan elämään.

Esikoisemme käy kuudetta luokkaa. En missään tapauksessa tarvitse kymmenien eri medioiden Näin kaikki eteni -raportointia kuudennen luokan painajaismaisista tapahtumista Vantaalla.

Kun saan pakotettua aivoni loputtomasta tiedonjanosta huolimatta uutispimentoasentoon, on edessä seuraava kriittinen päätös. Lapsille puhuminen.

Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien aikaan olimme vielä dinkku-pari (double income, no kids). Tapahtumat järkyttivät syvästi ja vaikuttivat itseeni pitkään. Nyt järkytyksessä on kaksi lisämuuttujaa: tekijä on 12-vuotias lapsi ja minä olen kouluikäisten äiti. 

Missä hiivatissa on tämän äidin kriisiviestintäsuunnitelma?

Kun lapset tulevat koulusta, on asiaa käsiteltävä heidän kanssaan. Päiväkoti-ikäisiä lapsia voi ehkä jotenkin vielä suojella maailmanmenolta, mutta koululaisia ei. Joudun välittömästi rikkomaan pyhää lupaustani ja palaamaan nettiin löytääkseni viestintäohjeita, joita tämän viestintäammattilaisen oma pää ei juuri nyt tuota ensimmäistäkään. Pian niitä löytyykin. Kiitos Mannerheimin Lastensuojeluliitolle, Pelastakaa Lapsille, SPR:lle ja monelle muulle nopeasti reagoineelle ammattitaholle.

Kaikissa ohjeissa on vain yksi karmaiseva puute. ”Keskustele asiasta lapsen ikätaso huomioiden.”

Täh?!

Minä olen siis ilmeisesti paras ihminen arvioimaan, mikä on juuri minun lasteni kyky ottaa vastaan tällaisia uutisia ja miten ne tulee tarjoilla. Että kiitosta vain teille ammattilaisille! Alan tehdä sydän turtana omaa suunnitelmaa ja viestittelen miehen kanssa. Sovimme vastuunjaosta. Illalla on molempien lasten treenikuljetuksia. Mies puhuu automatkalla esikoisen kanssa, minä vastaavasti kuopuksen kanssa.

Hyvä. Jotain on päätetty. Näin meidän perheessämme homma hoidetaan. Kumpikaan meistä ei halua, että lapset kuulevat asiasta huhuja somessa tai matkalla muuttuneita totuuksia kavereilta. Parasta on, että he saavat ensikäden faktatietoa omilta vanhemmiltaan, jotka tarjoavat keskusteluseuraa tarvittaessa ja näyttävät, että arki kotona rullaa aivan kuten eilenkin ja huomenna on taas koulupäivä.

Enää pitäisi vain keksiä, että miten suoriudutaan viestintäohjeiden kohdasta ”pysy itse mahdollisimman rauhallisena”.  

Mieleen palaavat lemmikkikissojemme kuolemat. Kun Raipe-kissamme nukahti täysin yllättäen ikiuneen sohvalle vain viisivuotiaana, sai dinkku-aikuinen (jota joku myös hulluksi kissanaiseksi saattaa kutsua) ottaa pikkulapsen roolin. Sain ulvoa ja parkua täysin pidäkkeettömästi ja ylidramaattisesti. Sain heittäytyä lattialle poikittain huutamaan, että elämä on paskaa ja kuolen tähän suruun ihan justiinsa.

Mies otti syliin, itki hetken kanssani ja silitti päätäni.

Kun Maire-kissa ja nyt alkuvuodesta lapsillemme kovin rakas Simo-kissa kuolivat, ei tällainen toiminta ollut tietenkään oikeutettua. Totta kai äiti saa näyttää surunsa ja itkeäkin, mutta silti: vanhemman ensisijainen tehtävä on pysyä kasassa ja rauhallisena. Lohduttaa lasta. Ei olla itse lohdutettavana. Täysin käsittämättömässä kouluampumistapauksessa vanhemmalla on lisäksi oltava valmius antaa vastauksia (kuten en tiedä rakkaani), vaikka omakin mieli täyttyy pelkillä kysymyksillä eikä missään ole minkäänlaista järkeä.

Räkä ja epäoikeudenmukaisuusperkeleet saavat lentää korkeintaan yksinäisellä metsälenkillä. Ja juuri tämä on minulle vanhemmuuden yksi vaikeimmista paikoista. Kun on itse vahvasti tunteva ja herkkä ihminen, on todella vaikea ottaa rauhoittavan muumimamman rooli, kun sisällä itkee hätääntynyt ja ees taas paniikissa sinkoileva Vilijonkka.

Vaan eipä auta. Essu lanteille umpisolmulla, ettei vain aukea. Tätäkään hetkeä en osannut pelätä, kun kaksi testiviivaa tikussa tekivät minusta kahdesti maailman onnellisimman naisen. Onneksi. Tästäkin on nyt vain selvittävä, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Suoriudumme kriisiviestintätehtävistämme kai vähintäänkin kohtuullisesti. Automatkalla Mukkulan kuplahallille selviää, että kuopuksemme ei ole vielä kuullut päivän tapahtumista. Hetken jo mietin, että voisiko kolmasluokkalainen vielä ehkä sittenkin säästyä tältä kaikelta. Ennen kuin ajatus on lopussa, tajuan, että ei voi. Jatkan siis suunnitelmani mukaan.

Sille en voi mitään, että ääneni sortuu sanojen kouluampuminen ja kuollut kohdilla.

Illalla katselemme lahtelaiskotimme sohvalla seitsemättä ja ratkaisevaa puolivälieräkamppailua Pelicans-HIFK. Lähetyksen alussa näytetään hiljaista hetkeä jäähallilta. Poika kysyy, kuka on kuollut.

Painan henkisen Hyvä äiti -prenikan rintaani ja vastaan rauhallisesti, että se Vantaan kouluampuminen, josta puhuttiin. Näin pitkälle olisi siis onnistunut epätoivoinen yritys pitää lapsi pimennossa tapahtuneelta.

Kun kolmannen erän alussa Pelicansin johto kääntyy reilussa minuutissa tappioksi, ehdin ajatella jo sitäkin, että onpa sietämättömän onnellista, jos tappio ratkaisevassa jääkiekko-ottelussa on meidän perheemme tämän päivän suurin suru. Mutta sieltä meidän pelikaaniparvemme vielä nousee rinnalle ja ohi. Kuopuksen suosikkipelaaja Lars Bryggman viimeistelee molemmat tärkeät osumat.

”Kaikki muut fanittavat Jämseniä, mutta mä tykkään Bryggmanista, kun se on aina niin positiivinen.”

Miten onnelliseksi tuo lause tekeekään tämän hätääntyneen äiti-ihmisen juuri tänä mustana päivänä, jossa on ohuenohut turkoosi reuna.

---

Kirjoittaja on lahtelainen viestinnän ja markkinoinnin yrittäjä sekä kahden lapsen äiti. Otsikon ehdotus kuvastaa ainoastaan kirjoittajan hetkellistä voimattomuutta henkilökohtaisen äitiviestinnän äärellä. Äitiyspakkauksen ohjeilla ei asiaa varmasti ratkaistaisi.