Minulla on ollut tähän asti melko kompleksinen suhde äänikirjoihin. Olen kuunnellut niitä vuosien saatossa muutaman silloin tällöin, mutta ne eivät ole oikein tuntuneet omalta jutulta.

Todella moni – myös omasta lähipiiristäni – on kääntynyt viime vuosina äänikirjojen suurkuluttajaksi ylistäen niitä verrattomaksi innovaatioksi. Entä jos vika onkin siis kuuntelijassa eikä äänikirjoissa?

Entä jos haukun väärää puuta enkä ole vain ehtinyt tottua tähän uuteen tapaan nauttia kirjallisuutta? Ainahan uudet asiat vaativat totuttelua.

Vuoden alussa päätin, että tänä vuonna annan äänikirjoille mahdollisuuden pitkällä aikavälillä. En tee hätiköityjä johtopäätöksiä, vaan testaan ja analysoin.

Jos vuoden lopussa edelleen äänikirjojen kuuntelu tökkii yhtä pahasti kuin tähän asti, niin sitten todellakin annan olla. Voin perustellusti todeta, että ei ole minun juttuni.

Tässä blogautuksessa en vielä paljasta, miten ihmiskoe on toistaiseksi edennyt, vaan keskityn avaamaan ihmiskokeeni lähtökohdat. Loppuvuodesta teen sitten tiliä siitä, mitä kaikkea olen kuunnellut ja millaisin kokemuksin ja johtopäätöksin.

Syyt äänikirjakompleksilleni tulevat kootusti tässä:

1. Äänikirja on yhden aistin varassa.

Painetun kirjan näppituntuma on aina ainutlaatuinen. Kirjan fyysinen olemus antaa osan lupauksesta jo kirjaa selatessa. Onko kyseessä tuhti tiiliskivi, jossa fonttikoko on pientä ja ladonta tiheää (=ei ehkä kevyttä lomaluettavaa?), nopeasti etenevä ahmintateos isoilla riviväleillä tai ehkä jotain siltä väliltä?

Myös kannen materiaali on aina yksilöllinen. Kannessa voi olla painoteknisiä efektejä, kuten foliointeja ja pinta voi tuntua käteen esimerkiksi liukkaalta, karhealta tai vaikka kankaiselta. Kirjan sivut voivat olla päällystettyä paperia tai päällystämätöntä, mikä vaikuttaa myös sivun väriin, joka voi olla vitivalkoinen tai kellertävä.

Jos kirja on uusi, se saattaa jopa tuoksua vastapainetulta. Jos kirja on vanha, saattaa tuoksahdus olla tunkkainen. Jos kirja on oma, voi siihen halutessaan tehdä huomioita marginaaliin tai alleviivauksia.

Kun kirjan lukeminen keskeytyy, saa lukija käyttää itse valitsemaansa kirjanmerkkiä, jolla silläkin voi olla oma tarinansa. (Itse olen ostanut lukuisia kirjanmerkkejä matkamuistoiksi reissuista.)

Kaikki nämä kirjan ulottuvuudet ovat äänikirjan tavoittamattomissa. Äänikirja on vain digitaalinen tiedosto. Siksi äänikirja ei oikein edes ole mielestäni kirja.

Se on kuuntelutiedosto, joka tarjoaa sytykettä ainoastaan yhdelle aistille.

2. Äänikirja vie leipää kirjailijan suusta.

Tässä maassa, pienellä kielialueella, vain hyvin harva kirjailija elää kirjojen kirjoittamisella. Kirjan hinnasta suurin osa menee kustantajalle ja jälleenmyyjälle. Kirjoittaja itse tienaa myydystä kirjasta vain pienen murto-osan. Ja äänikirjasta vielä huonommin.

Painetusta kovakantisesta kirjasta kirjailija kotiuttaa keskimäärin 3,31 euroa*. Äänikirjan kuuntelusta kirjailijan tilille kilahtaa (jos oikein tarkalla korvalla kuuntelee) 0,71 euroa*.

Reilua?! Ei minusta.

*Luvut ovat peräisin Suomen Kirjailijaliiton tekijänpalkkioselvityksestä 2022: Äänikirjapalkkio lähes 80 % pienempi kuin palkkio painetusta kirjasta– Kirjailijaliitto selvitti kirjailijoille vuonna 2021 maksettuja tekijänpalkkioita – Suomen Kirjailijaliitto Tuoreempia tilastoja en löytänyt, mutta en myöskään uutisointia, joka kertoisi epäkohdan korjaantuneen.

Asian korjaamiseksi esimerkiksi juuri Kirjailijaliitto tekee jatkuvasti työtä. Toivottavasti muutos saadaan vielä runnottua läpi, mutta vielä sitä ei ole tapahtunut.

Jos kirjailijan toimeentulo on itselle vähääkään tärkeä arvo, on painettu kirja vielä toistaiseksi äänikirjaa parempi valinta. Myös kirjastosta lainattuna, sillä myös e-kirjojen lainauskorvaukset laahaavat jäljessä printtiin verrattuna.

Erityisesti pienempien myyntilukujen kirjailijoiden kohdalla tämä on itse asiassa ihan merkittävä arvovalinta lukijalta. Kansainvälisten bestseller-kirjailijoiden kohdalla ei niinkään.

3. Äänikirjaa ei voi lukea. Sitä on vain kuunneltava.

Lukeminen tapahtuu silmien ja aivojen yhteistyöllä. Korvilla kuunnellaan. En millään tule sinuiksi vallalle päässeen terminologian kanssa, jonka mukaan äänikirjojakin muka luetaan.

Äänikirjaa voi kuunnella, mutta lukea sitä ei voi.

Jos ihminen sanoo lukeneensa kirjan, mutta myöhemmin paljastuu, että hän on kuunnellut sen äänikirjana, on mielestäni tapahtunut jonkun sortin huijaus.

Vähän samaan tapaan kuin jos ihminen kertoo juosseensa maratonin, mutta kun asiasta tiedustelee tarkemmin, paljastuukin, että kyseessä oli itse asiassa puolimaraton. (Tätä tapahtuu, olen monta kertaa kuullut. Joidenkin mielestä ei siis ilmeisesti ole eroa sillä juokseeko 21,1 vai 42,2 kilometriä.)

Joku pitää minua nyt tietysti ärsyttävänä terminillittäjänä, mutta sanojen ammattilaisena se minulle suotakoon.

Äänikirjaa siis kuunnellaan. Kirjaa luetaan. Maraton on maraton ja puolimaraton on vain puolet siitä.

Täysin eri asioita, joita ei pitäisi alkuunkaan sotkea toisiinsa.

4. Äänikirjaan on vaikeampi keskittyä.

Tämä on täysin henkilökohtainen ilmiö, mutta yksi erittäin painava tekijä siinä, miksi en ole tullut sinuiksi äänikirjojen kanssa.

Juuri vähän aikaa sitten eräs ystäväni totesi, että hänellä asia on juuri toisinpäin. Hänen on vaikeampi keskittyä painettuun kirjaan kuin äänikirjan kuunteluun.

Perinteistä kirjaa lukiessa lukeminen on primääritoiminto eikä se kilpaile huomiosta minkään muun tekemisen kanssa. Pidän kirjaa kädessäni ja katse on kohdennettava tekstiin. En voi tehdä samaan aikaan mitään muuta.

Äänikirjoja taas tulee kuunneltua usein jonkun muun tekemisen ohella, kuten siivotessa tai lenkkeillessä. Jos kerronta ei ole todella loistavaa, huomaan usein, että ajatukseni ovat esimerkiksi lenkillä karanneet jonnekin ihan muualle. Olen kuullut kerronnan, mutta en ole kuunnellut. Kärryiltä putoaminen harmittaa.

Myös pakittaminen haluttuun kohtaan on äänitiedostossa vaikeampaa kuin edelliseen sivuun palaaminen painetussa kirjassa.

5. Äänikirja tekee tärkeitä valintoja puolestani.

Tämä on minulle ehkä äänikirjan suurin epäkohta.

Haluan itse valita lukemisen rytmin ja muodostaa henkilöhahmojen äänet omassa päässäni. Kun luen painettua kirjaa, saatan pysähtyä yhteen yksittäiseen lauseeseen pitkäksikin aikaa. Jos lause on hieno, ihastelen sitä mielelläni useammankin kerran. (Voitte ehkä arvata, että olen hidas lukija – etenkin silloin, kun luen hyvää kirjaa.)

Äänikirjassa hienotkin lauseet menevät eteenpäin samaa tahtia puolivillaisten kanssa. En pysty nautiskelemaan niistä haluamallani tavalla.

Myös kirjan rakenteellisten ratkaisuiden arviointi on äänikirjassa vaikeaa ja ammattikirjoittajana teen lukiessani aina myös tätä. Haluan oppia hyvin kirjoitetuista kirjoista ja saada Ei näin -elämyksiä huonommin kirjoitetuista (vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että huonosti kirjoitetut jätän nykyisin yhä useammin kesken).

Jos lukijan ääni tai lukutapa ei omasta mielestäni tue tarinaa, tuntuu tämä huomio suorastaan oikeusmurhalta kirjailijaa kohtaan. Entäpä jos teoksen suurin ongelma onkin ”väärin lukeminen”?

Lukeminen on aina hyvin intiimiä ja henkilökohtaista.

Äänikirja ulkoistaa nämä seikat diktaattorin elkein.

Ihmiskokeen tuloksista joulukuussa

Kirjoituksessa listaamani epäkohdat ovat niin suuria, että en ihmettele, jos ajattelet, että ihmiskoe on jo lähtökohdiltaan tuomittu epäonnistumaan. Olen selvästikin jo päättänyt, etten pidä äänikirjoista.

Paljastan kuitenkin sen verran, että heinäkuussa 2023 olen jo löytänyt muutamia vasta-argumentteja itselleni ja ihan uusiakin ulottuvuuksia äänikirjojen maailmasta.

Ihmiskoe siis jatkukoon. Loppuyhteenveto sitten vuoden päätteeksi.

Kirjoittaja on lahtelainen viestinnän ja markkinoinnin yrittäjä sekä lastenkirjailija.