Tekstityöläisenä minun kuuluisi vimmaisesti inhota kliseisiä ilmaisuja. Ja tiettyjen ilmaisujen kohdalla niin teenkin. Inhokkilistani ykkösenä on sanonta vauvasta vaariin. Pahimmillaan se on vaalimainoksissa: vastuuta vauvasta vaarin.

Mikä ihmeen lupaus sekin on? Kaikille kaikkea eikä kenellekään mitään.

Joskus kuitenkin sille, että sanonnasta tai termistä tulee klisee, on oiva syy: kuvaus on niin osuva, että moni muukin haluaa käyttää sitä. Moni on jo täysin kyllästynyt termiin ruuhkavuodet. Itse en löydä ajanjaksolle parempaakaan ilmaisua, joten käytän sitä aktiivisesti.

Ruuhkavuodet kuvaavat erinomaisesti elämänjaksoa, jota itsekin elän. Lapset ovat pieniä, omakotitalon laitto loputon savotta, ja sosiaaliseen sutinaan aina vanhempainyhdistyksistä omiin harrastuksiin haluaisi ehtiä nykyistä enemmän. Ja kun ei ehdi, iskee riittämättömyyden tunne ja huono omatunto.

Työura on ruuhkavuotisella usein jollain tapaa kriittisessä vaiheessa. Itselläni erityisesti siksi, että olen ollut nyt kaksi vuotta yrittäjä. Yrittäjyys tuo ruuhkavuosiin oman sävynsä, ja varsinkin yrittäjyyden alkutaival vaatii paljon. Rennoin rantein ottaminen ei onnistu samaan tapaan kuin palkollisena – vaikka moni tuntemani ruuhkisvanhempi stressaa antaumuksella myös työntekijän roolissa.

Ruuhkavuodet on armollinen ilmaisu, sillä eihän mikään liikenneruuhkakaan loputtomiin kestä. Vaikka ruuhkassa tulisi seitsemän auton ketjukolari, siitäkin selvitään. Tilanteessa saatetaan tarvita ulkopuolista apua, ja joskus sitä on soitettava itse paikalle, mutta apua löytyy.

Ruuhkavuosissa auttaa sama asenne kuin liikenneruuhkassa. Asiat kannattaa ottaa sellaisina kuin ne eteen tulevat ja sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan. Hermostuminen aiheuttaa itselle fyysistä ja psyykkistä pahoinvointia, mutta usein myös kylvää epäsopua ympärille.

Jos käy ajamaan omaa etuaan (”juuri minun on nyt aivan pakko päästä tästä jonosta muiden ohi”), menettää malttinsa (kansainväliset käsimerkit tai ärräpäiden huutelu ikkunasta) tai sulkeutuu omaan kuoreensa (silmien ummistus, kun kerran mitään ei tapahdu – jolloin ei myöskään näe milloin tapahtuu) aiheutuu ruuhkasta vain lisää harmia.

Kelloon vilkuilu tai panikointi ei auta. Jos jono seisoo, saattaa se tietää myöhästymistä tärkeästä tapaamisesta. Mutta myöhästymistäkin pahempaa on, ettei saavu perille lainkaan, koska makaa sairaalassa – tai ruumishuoneella – tehtyään äkkinäisiä virheratkaisuja ruuhkaliikenteessä.

Jos pystyy muistuttamaan itselleen, ettei mikään mutka matkassa ole hengenvaarallinen, pysyy paremmin turvassa hengenvaaralta. Jos onnistuu rauhoittamaan itsensä ja laittamaan asiat todelliseen tärkeysjärjestykseen, on ennuste ruuhkasta selviytymiselle hyvä.

Vielä tulee aika, jolloin ehdin taas lenkille silloin kun itselleni parhaiten sopii. Tulee myös sellainen aika, jolloin joululahjaksi saadun kirjan voi ahmia lähes kertalukemalta ilman, että kukaan ympärillä vaatii mitään. Näin ovat luvanneet kokeneet konkarit lähipiirissäni ja uskon heitä mielelläni.

Ruuhkasta selviää aina jossain kohtaa väljemmille ajoreiteille.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 6/17