Vapaa verbaalikko selvitti: Mistä kustannustoimittaja saa kiksinsä?

Olen useasti miettinyt, voiko olla epäkiitollisempaa ammattia kuin kustannustoimittajan ammatti. Päivät täyttyvät luokattomien tauhkakasojen perkaamisesta ja wannabe-kirjailijoiden unelmien tuhoamisesta. Käsikirjoituksenne ei valitettavasti sovi kustannusohjelmaamme. Esimerkiksi pitkän linjan kustantaja Mikko Aarne kertoo tuhonneensa ainakin 10 000 kirjailijaunelmaa (Kiiltomato: Kuinka kustantajaksi tullaan).

Tauhkakasoista löytyy toki toisinaan helmiä, jotka tarjoavat kustannustoimittajille kiitollisempaa työsarkaa. Käsikirjoituksia, jotka jalostuvat romaaneiksi, joita me kirjallisuuden ystävät sitten pitkän ajan kuluttua saamme luettaviksemme. Tuossa jalostusprosessissa ammattitaitoinen kustannustoimittaja on kirjoittajan suurin luottokumppani ja usein lähes korvaamaton ihminen. Jostain syystä tuo korvaamattomuus ei saa edes nimeään teokseen, ellei kirjailija itse ole halunnut kustannustoimittajaansa kiitossanoissa erikseen mainita.

Mikä ihme pitää näiden kirjallisuudelle omistautuneiden näkymättömien työmyyrien motivaatiota yllä? Palkka ei kelpaa vastaukseksi. Journalisti-lehden (11/2014) artikkelin mukaan tämän korkeasti koulutetun joukon palkat jäävät kauas esimerkiksi toimittajien keskiansioista.

Reilu vuosi sitten minulle avautui mahdollisuus saada pieniä maistiaisia aiheesta. Graafikkoystäväni Petri Koivisto kertoi kirjaprojektistaan, jota hän oli työstänyt jo vuosia. Intohimoinen lintumies oli kaikessa hiljaisuudessa muiden töidensä ohella pitkäjänteisesti työstänyt henkilökohtaisesti merkittävää teosta: Lintukirjaa Luhdanjoen maisemista.

Tiesin, että Petri on äärimmäisen lahjakas lintukuvaaja ja olen aina ihaillut hänen visuaalisen silmänsä tarkkuutta, joten olin projektista innoissani. Lopputulos olisi takuulla huikaisevan hieno. Mutta että Petri oli myös kirjoittanut kokonaista vuodenkiertoa kuvaavan teoksen tarinan kokonaan itse – mikä yllättävä ja rohkea uusi aluevaltaus!

Teksti oli vaiheessa, jossa se kaipasi ulkopuolisia silmiä, punaista kynää ja sparraavia ajatuksia. Petri kääntyi ilokseni minun puoleeni. Olin otettu, mutta samalla tunsin ramppikuumeen kohoavat lukemat otsallani. Olinhan itse saanut omien kaunokirjallisten tuotosteni kanssa mitä parhainta sparrausta Viita-akatemiassa kirjailija Vuokko Toloselta sekä lukuisilla muilla kirjoituskursseilla vuosien varrella. Miten ikinä pystyisin tarjoamaan vastaavaa apua?

Päätin kuitenkin luottaa itseeni. Nythän olisi hyvä tilaisuus testata, oliko mikään saamistani opeista ja palautteista tarttunut todella kovalevylle.

Tekstiliuskoja oli lähemmäs viisikymmentä. Maltoin mieleni ja luin tekstin ensimmäisen kerran täysin koskematta punakynään. Annoin vain tarinan viedä. Kun se päättyi, huokaisin. Miten upeaa tekstiä! Ja miten hienosti tarina pienten alkukankeuksien jälkeen lähti vetämään. Olin oppinut, ihastellut, liikuttunut ja vaikuttunut. Olin kiitollinen tarinalle siitä, että se oli olemassa.

Sitten tartuin punakynään.

Punakynäni poimi tekstistä turhia tilkesanoja, huutomerkkejä, omistusliitteitä, lauseenvastikkeita ja outoja pilkutuksia. Kommentoin marginaaliin lauseiden pituuksia ja tekstin rytmiä, vaikeita lauserakenteita ja varoittelin substantiivitaudista. Kas kummaa, kaikki täsmälleen samoja kielellisiä kömpelyyksiä, joiden kanssa itsekin on edelleen oltava tarkkana lähes päivittäin.

Kaikkein tärkein luovan kirjoittamisen oppi, jonka itse olen saanut, tiivistyy kolmeen sanaan: NÄYTÄ, ÄLÄ SELITÄ. Älä kirjoita, että Pekka oli surullinen, vaan kuvaile miten suru näkyy Pekassa ja miten hän käyttäytyy. Anna lukijan tehdä johtopäätöksiä.

Noiden kolmen taikasanan avulla myös Luhdanjoen tarina harppasi monta askelta eteenpäin.

Olen aikaisemmin toimituspäällikön roolissa editoinut lukuisia freelance-toimittajien lehtiartikkeleita, joten toisen kirjoittajan tekstiin kajoaminen ei ollut uutta. On kuitenkin aivan eri asia käsitellä kirjoittajalle henkilökohtaisesti merkittävää kaunokirjallista teosta, kuin lehtijuttua, jonka tulee aina ensisijaisesti palvella tekstin julkaisevaa lehteä ja sen konseptia.

Välillä olin hairahtua tarjoamaan muutoksia Näin minä tämän kirjoittaisin, jos tämä olisi minun tekstiäni –hengessä. Onneksi sain itseni ruotuun. Kyseessä ei ollut minun tekstini. Editoijan rooli kaunokirjallisuudessa on ihan toinen: Pitää auttaa kirjoittajaa oman ilmaisunsa, oman persoonallisen äänensä kanssa. Editoija voi tehdä ehdotuksia, mutta lopulta kirjoittaja päättää, ottaako hän ne huomioon vai ei.

Lupa kajota toisen tekstiin sen syvimpiä ytimiä myöden oli huumaavaa. Koko prosessin maukkain suola oli kappaleiden otsikoinnissa. Petri kertoi olevansa niiden kanssa jumissa ja pienissä ongelmissa. Ja totta puhuen ne olivatkin useasti liian helppoja ja ilmeisiä, eivätkä tehneet oikeutta otsikkoa seuranneelle upealle kerronnalle. Petri itse toivoi, että otsikot saisivat olla hengeltään taiteellisia ja abstraktejakin, joten tein Petrille erilaisia otsikkoehdokaslistoja.

Nekään eivät olleet minun kirjallisia tuotoksiani, vaan lähes jokainen otsikkoehdotus oli poimittu sellaisenaan tai aivan pienellä muokkauksella varsinaisesta tarinasta. Kirjoittaja sokeutuu helposti omalle tekstilleen ja niin oli käynyt nytkin. Petri ei nähnyt metsää puilta eli sitä, miten hienoja otsikkoja hän oli jo kirjoittanut teksteihin sisään.

Luhdanjoki-kirja on nyt viimein valmis. E-kirjaan liittyvien teknisten kommervenkkien vuoksi se viivästyi aika tavalla alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta toisaalta viive teki teokselle pelkkää hyvää. Kirjoittajakin palasi pitkän tauon – ja väistämättömän kyllästymisen – jälkeen tekstiin vielä kerran uudelleen ennen kirjan lopullista viimeistelyä.

”Kun vuosi sitten annoit palautteesi, en ihan täysin ymmärtänyt kaikkia ehdotuksiasi. Nyt kun luin tekstin uudelleen, oivalsin monta asiaa uudella tavalla.”

Itsensä etäännyttäminen luovasta prosessista tekee aika ajoin todella hyvää. Ja minulle tuo kirjoittajan kommentti oli paras saamani palaute aikoihin. Nyt luulen ymmärtäväni, mikä montaa kustannustoimittajaa motivoi.

Jotkut entiset urheilijat kertovat nauttivansa urheilusta jopa enemmän valmentajan roolissa. En yhtään ihmettele miksi.


Petri Koiviston Luhdanjoki-kirjan voi ladata tabletille hintaan 6,90 verkkokaupasta. Lue myös Etelä-Suomen Sanomien juttu kirjan synnystä.

Metsähanhi (Anser fabalis) Orimattila, Luhtikylä 21.4.2010
Luhdanjoki-kirjan kuvitusta. Metsähanhi (Anser fabalis) Orimattila, Luhtikylä 21.4.2010
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s