JUTUN TAKAA: Viiden tunnin maratonhaastattelu, kyyneleitä ja syviä vesiä

”…sellaista tässä pohdin, että miten suhtaudut ajatukseen, että kertoisit tarinasi jollekin lehdelle. Henkilökohtaisesti olen vahvasti sitä mieltä, että hyvin kirjoitetut ja syvälliset henkilökuvat lehdissä ovat omiaan ajamaan marginaaliryhmien asiaa ja lisäämään suvaitsevaisuutta ja ihmisten ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Itse lukijana oivallan aina elämästä ja ihmisyydestä uutta, kun luen selkeästi omasta elämäntarinasta eroavan jutun. Tietysti julkinen tarina vaatii ihan hirveästi rohkeutta, sen tiedän, ja ymmärrän hyvin, jos sanot heti ei. Mutta jos ajatus ei tunnu mahdottomalta, niin mieti ihan rauhassa.”

Oheinen lainaus on viestistä, jonka lähetin pitkällisen pohdinnan jälkeen eräälle töiden kautta tutuksi tulleelle henkilölle. Hän oli julkaissut vajaa vuosi aiemmin Facebookissa päivityksen, jossa kertoi ylläpitämänsä FB-tilin lakkaavan olemasta, koska kyseistä mieshenkilöä ei enää ole olemassa. Samalla hän toivotti tervetulleeksi verkostoitumaan kanssaan uudella nimellään, mutta ilmaisi ymmärtävänsä, jos kaikki eivät näin halua tehdä.

Sain viestiini nopean vastauksen: ”No mikä ettei. Milloin tavataan asian tiimoilta?” Ja minä olin pelännyt, että jo pelkkä kysyminen voisi olla tahditonta. Olipa kertakaikkisen hölmö pelko.

Seuraavaksi aloin pelätä, että esittäisin tyhmiä kysymyksiä. Vaikka niitähän meidän toimittajien juuri pitääkin esittää ja yleensä se käy minulta sangen vaivatta. Mutta en tietenkään halunnut, että tyhmät kysymykseni olisivat jollain tapaa loukkaavia.

Lähdin haastatteluun moniin transsukupuolisuutta käsitteleviin tietolähteisiin tutustuneena, mutta silti jännitin enemmän kuin olisin halunnut. Halusin, että tilanne olisi sataprosenttisen luonteva, mutta pelkäsin, että se olenkin minä, joka tekee tilanteesta epäluontevan. Podin pientä rimakauhuakin. Kuvittelinko ihan oikeasti, että pystyisin tiivistämään oleellisen toisen ihmisen yli 50-vuotisesta elämäntarinasta, joka ei ollut se tavallisin?

Jännitys kaikkosi nopeasti, kun pääsimme haastateltavan lohileipien äärelle ja aloimme vain yksinkertaisesti jutella. Se oli alusta asti hyvin luontevaa. Olimme varanneet haastattelulle kaksi tuntia. Kun kolme tuntia oli kulunut, jutut olivat pahasti kesken. Sovimme uuden haastatteluajan ja haastateltavani lähti töihin.

Kotona aloin lukea haastateltavani blogia, jossa hän kertoo sukupuolenvaihdoksestaan lähipiirilleen paikoin hyvin koskettavasti. Kyyneleet virtasivat useampaan kertaan ja illalla unta odotellessa tunsin itseni hölmöksi tytönhupakoksi. Minä olin omasta mielestäni ollut muutama kuukausi sitten aivan tavattoman rohkea ihminen, kun uskalsin lähteä yrittäjäksi. Rohkeutta on montaa lajia.

Jatkohaastattelu seuraavalla viikolla kesti sekin vielä kaksi tuntia. Sain muun muassa lukea haastateltavani äidilleen kirjoittaman kirjeen, jossa hän kertoo päätöksestään. Itkin jälleen.

Minulla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut viiden tunnin haastatteluaineistoa vain yhtä juttua varten. Mutta enpä ole koskaan aikaisemmin myöskään kirjoittanut näin tärkeää juttua. Aloin kirjoittaa vimmaisena. Onnellisena siitä, että minulla oli mahdollisuus kirjoittaa ja suunnattoman onnellisena siitä, että olin ollut haastateltavan luottamuksen arvoinen. Tajusin, että tätä freelancer-kirjoittajan elämä voi siis parhaimmillaan olla. Voin kirjoittaa tarinoita, joilla on oikeasti merkitystä. Tarinoita, jotka koskettavat ja saavat parhaimmillaan lukijassa aikaan edes pienen ajattelutavan muutoksen. Tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi. Mikä mahtava etuoikeus!

Samalla huomasin taas pelkääväni. En voisi suojella haastateltavaani enkä voinut antaa hänelle takeita, että kaikki jutun aiheuttama palaute olisi pelkästään positiivista. Tiesin, että hän toki itsekin viisaana ihmisenä tämän tietää, ja siksi arvostinkin erityisen suuresti hänen päätöstään kertoa tarinansa lehden sivuilla. Rohkeutta on montaa lajia.

Jutunteko oli prosessi, joka vei minut poikkeuksellisen syviin vesiin. Haastateltavan elämä koskettavine käänteineen valtasi mieleni useamman päivän ajan oikeastaan aina, kun ylipäätään jotain ajattelin. Huomasin tutkivani myös omaa elämääni ja itseäni uudessa valossa.

Minulle ja tuleville jutun lukijoille tämä olisi kuitenkin vain yksi lehtijuttu. Hänelle tämä on koko elämä. Tuo elämä tulee nyt aina mieleeni, kun autoradiossa soi Juha Tapion hittibiisi Eläköön.

Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan
Eläköön hellät yöt
Ja rakkaus arpinenkin
Suru lyö sirpaleet
Sillä tarvitsin mä senkin
Eläköön kyyneleet


Julia Ojapellon selviytymistarina on julkaistu maaliskuun Eeva-lehdessä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s