Ensimmäinen kerta liikuntaneuvojalla: mikä mättää ja miksi?

Ensimmäinen tapaamisemme meni melkoiseksi monologiksi siitä, miten minä liikun ja syön nyt, ja miten minä ehdottomasti haluaisin liikkua ja syödä. Todennäköisesti en olisi mukana tässä hankkeessa, mikäli nuo asiat kohtaisivat lähemmin toisensa.

Minulla on mielessäni kolme kirkasta pitkän aikavälin tavoitetta, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan. 1) Juosta taas (joskus) maraton. 2) Juosta maraton (ensimmäistä kertaa elämässä) noin 60-kiloisena. 3) Parantaa ennätyksiäni sekä puolimaratonilla että maratonilla.

En vielä tiedä pitääkö nämä ruuhkavuodet elää ensin pois päiväjärjestyksestä ennen kuin nuo tavoitteet voivat olla realismia, mutta ehkäpä se tämän vuoden mittaisen hankkeen aikana vielä selviää. Tai voihan olla, että hanke liikuntaneuvontoineen saakin minut avaamaan silmäni sille, ettei maratontreenaus olekaan minulle se mielekkäin tapa harrastaa liikuntaa. Pelottava ajatus, jonka käsittelyyn tulen todennäköisesti tarvitsemaan henkistä tukea, jos se on totuus. (Miksi juuri maratonit ovat minulle niin tärkeitä? Siitä voit lukea tarkemmin täältä.)

Ajattelen tätä vuoden mittaista liikuntahanketta ensisijaisesti löytöretkenä omaan itseeni. Mitä kaikkea voinkaan itsestäni oppia? Mitkä asiat ihan oikeasti lisäävät hyvinvointiani? Ovatko luuloni tiedon väärtejä?

Kävimme liikuntaneuvojan kanssa läpi liikuntahankkeen alkutestejä, joiden antama kuntoindeksi oli selvästi jäänyt vaivaamaan minua. Se oli miinuksella, vaikka liikun vähintäänkin kohtuullisesti. Kuvittelen ihan vilpittömästi hölkkääväni Helsinki City Runin (21,1 km) läpi noin kuukauden päästä, mutta voisiko niin muka tehdä kuntoindeksillä -0,45? Epäilen.

Kuntoindeksini EI VOI olla oikeasti noin huono.

Todennäköisin syy ehkä hieman vinksahtaneeseen testitulokseen löytyi laadukkaan levon puutteesta. Leposyketestissä minusta tuntui, että sydän hakkaa tuhatta ja sataa, vaikka yritin parhaani mukaan keskittyä lepäämään. Edellinen yö oli ollut taas pienten lasten äidin pätkäyö ja tekemättömät työt tunkivat mieleeni sitä kiivaammin, mitä enemmän yritin niitä testauksen ajaksi mielestäni karkottaa.

Stressaantunut – jaa mää vai?

Liikuntaneuvoja sai ihmeen hyvin juonesta kiinni, vaikka vuodatinkin puheripulin vallassa omaa hyvinvoinnin tajunnanvirtaani täysin jäsentelemättä. Hän toi keskusteluun muun muassa sanat stressi ja riittävän levon merkitys.

En suoranaisesti myönnä olevani erityisen stressaantunut (koska elämässä on valtavan paljon hyviä asioita juuri nyt), mutta kieltämättä stressin elementit ovat ilmassa: Yrittäjyys alkutaipaleella, ruuhkavuodet pienten lasten äitinä, huonosti nukutut yöt milloin esikoisen painajaisten, milloin kuopuksen korvatulehduksen, milloin yöhepuleita saavan kissan vuoksi. Oma aika kroonisesti kortilla. Yhteinen aika kroonisesti kortilla. Suoritettavaa arjessa riittää.

En kai ole tehnyt liikunnasta, ja erityisesti lenkille lähdöstä, vain yhtä pakollista lisätehtävää, joka on suoritettava vaikka hampaat irvessä?

Olenpa muuten hyvinkin saattanut tehdä. Ja nyt taidetaan olla ihan siellä ongelman ytimessä. Jotta saan liikuttua aktiivisesti, tarvitsen ehdottomasti konkreettisen tavoitteen: maratonin tai vähintään puolimaratonin (nyky-yhtälössä puolimaratonin on riitettävä). Ilman tavoitetta homma lässähtää loputtomaksi Voinhan liikkua huomennakin -vatkaukseksi. Tavoite tuo mukanaan kaipaamaani ryhtiä, mutta väistämättä myös pakkoa. Suorittamista.

Jos jään odottamaan liikkeellelähdön hetkeä, jolloin homma tuntuisi vain yksinkertaisesti mukavalta, ei sitä hetkeä välttämättä koskaan tule, joten en uskalla ottaa riskejä. Tarvitsen siis pakkoa, mutta samalla pakko myös stressaa. Erityisesti, jos tiedän, että nyt pitäisi juoksuohjelman mukaan jaksaa vähän rankempi intervallitreeni, mutta päivän energialataus alkaa olla jo heikoilla, tarkoittaa illan lenkki todellakin yhtä pakollista lisätehtävää päivään. Ei hyvä.

Liikuntaneuvojani muistutti, että juoksutapahtumiin osallistumiset ovat kuitenkin niitä ulkoisia motivaattoreita, jotka eivät koskaan voita sisäisen motivaation voimaa. On varsin surullista, että minun liikunnallisuuteni kulkee täysin käsi kädessä juoksutapahtumakalenterin päiväyksien kanssa. Mitä lähempänä seuraava tavoite, sitä kuuliaisemmin treenaan. Voinko edes sanoa, että liikunta on minulle elämäntapa, jos tavat muuttuvat heti, kun seuraavaa kisailmoittautumista ei ole sisässä?

Lisää lihasmassaa, lisää syötävää  

inbody_rasvadiagnoosi_2Liikuntaneuvoja kiinnitti huomiota Inbody-testini painosarakkeeseen, joka on kuulemma aika epätyypillinen. Minulla päällekkäin olevat palkit muodostavat I-kirjaimen. Yleensä tulokset tuppaavat kallistumaan joko ei toivotusti C-kirjaimen muotoon (paljon rasvaa, vähän lihasta) tai ihanteellisesti D-kirjaimen muotoon (paljon lihasta, vähän rasvaa). Minulla on sekä läskiä että lihasta tasaisessa suhteessa. Ensimmäisestä haluan tietysti vimmaisesti eroon, jälkimmäistä haluan lisää.

Eli tavoitteena I:n kasvattaminen D:ksi liikuntahankkeen edetessä.

Lihasmassan kasvattaminen olisi järkitavoite myös siksi, että vain siten voisin aktivoida perusaineenvaihduntaani, jolloin kroppani kuluttaisi enemmän myös levossa. Tuo lisäkulutus tulisi tarpeen, sillä painonpudotus junnaa juuri nyt pahasti. Inbody-tulosten mukaan perusaineenvaihduntani nykyisellä kehonkoostumuksella on 1390 kaloria. Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka lihasmassan lisäys tuohon kalorimäärään vaikuttaisi. Lihaskuntoharjoittelu. Uuh. Se taas on jotain, jota aktiivisesti välttelen. Miksi, siitä lisää joskus toisella kertaa.

Koska olen kaikki ajallisesti varsin vaatimattomat juoksusuoritukseni (8 maratonia ja muistaakseni 11 puolimaratonia) tehnyt enemmän tai vähemmän tuhdissa kunnossa, haluaisin edes kerran elämässäni päästä kokeilemaan, miltä tuntuu pukea numerolappu olemukseen, joka näyttää myös ulospäin juoksijalta. Sellaisesta minulla ei ole valokuvamuistoja.

Tapaamme liikuntaneuvojan kanssa seuraavan kerran kesäkuussa. Vielä tällä kertaa emme kirkastaneet konkreettisia täsmätavoitteita hankkeelleni, mutta sain mukaani sinisen postnote-lapun, johon on kirjoitettu hyvin konkreettinen ohje tämän kahden kuukauden jaksolle. Lupaan yrittää noudattaa sitä (edes silloin tällöin, ennen HCR:ää on nimittäin ihan pakko vetää parit intervallit).

Lapussa lukee: Juoksua riittävän kevyesti ja rauhallisesti. -> Kynnys lähtemiselle alas = ”kiva lähteä”

Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta, mutta mahtaako olla sitä?

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s