Jos olisin elokuun 16. päivä nähnyt kristallipallosta tähän kevääseen, en olisi tehnyt sitä mitä tein. Mutta onneksi en nähnyt.

Viime elokuussa päätin, että turhan pitkäksi venähtänyt maratontauko olisi syytä rajoittaa 45 kuukauden mittaiseksi. Laitoin ilmoittautumisen vetämään Tukholman maratonille. Se tuntui silloin maailman parhaalta päätökseltä.

Mitä tuolloin olisin kristallipallosta nähnyt, jos sellainen ihmekapistus olisi ollut tarjolla? Elämäni ehdottomasti kiireisimmän kevään. Ruuhkavuosissa ajoittain epätoivoisestikin multitaskaavan pienyrittäjän, jonka bisnekset ovat lähteneet luistamaan paremmin kuin hän olisi ikinä uskaltanut edes toivoa.

Kristallipallon pintaan olisi heijastunut myös täysin puun takaa aputoiminimi. Uusi liikeidea? No johan nyt. Kukapa olisi uskonut?!

En minä ainakaan. Mutta tuollaisessa elämäntilanteessa nyt joka tapauksessa olen. Jos olisin tämän osannut ennustaa, olisin maalaisjärjellä päätellyt, ettei tällaiseen yhtälöön maratontreenausta mahdu mitenkään. Aivan turha edes yrittää.

Kun kaiken tämän julmetun härdellin keskellä mainitsen ihmisille, että pitää vielä illalla lähteä lenkille – koska maraton – saan usein paljonpuhuvia katseita. Maraton? Ettei nyt vain olisi liikaa liikkuvia osia pikkurouvan elämässä?

On ja ei. On ihan totta, että juuri nyt treeniajan löytäminen arjesta on vaikeampaa kuin koskaan. Mutta toisaalta se on juuri nyt myös tärkeämpää kuin koskaan.

Jos minulla ei olisi maratontavoitetta, joka ”pakottaa” liikkumaan, jäisi liikunta kuvioista todennäköisesti kokonaan. Tekisin töitä nekin tunnit, jotka nyt kulutan lenkkipolulla. Ja mitä se taas tarkoittaisi? Tuskin ainakaan parantunutta työtehoa. Tuskin ainakaan parempaa jaksamista.

On totta sekin, että maratontavoite on helposti yksi ylimääräinen stressitekijä, jos kokonaisuus on haastava muutenkin. Mutta yritän tietoisesti kääntää tuon potentiaalisen stressitekijän voimavaraksi. Juuri edessä siintävän maratonin ansiosta minä raivaan tiukastakin yhtälöstä aikaa itselleni vaikka puoliväkisin. Tarvitsen terveyttä ja liikunnan mieltä tasapainottavaa vaikutusta nyt enemmän kuin ikinä.

Stressitekijä maratonista tulisi helposti, jos haikailisin vaikkapa uuden ennätyksen perään. Se ei missään tapauksessa ole tänä vuonna realismia, joten sellaista ei kannata päästää edes ajatuksiin. Ajatus maratonin lähtökarsinan kutkuttavasta kuhinasta ja saapumisesta Tukholman vanhalle olympiastadionille on jo riittävän voimauttava itsessään. Kun pääsen lähes neljän vuoden tauon jälkeen yhdeksännen kerran elämässäni nauttimaan pakahduttavasta maaliviivaeuforiasta, tiedän, että olen tehnyt suuren palveluksen itselleni. Aivan sama millaisia lukemia tulostaululle tuolloin piirtyy. Maaliviivan ylitys tarkoittaa joka tapauksessa, että olen pystynyt treenaamaan vähintäänkin kohtuullisesti.

Ja se on tältä keväältä uskomattoman hieno suoritus. Hyvä minä.

Julkaistu Kunto & terveys -lehdessä 2/17