Erään maratoonarin paluu vol. 2 – tehtävä suoritettu

Melkein 46 kuukauden mittaiseksi venähtänyt maratontauko päättyi eilen Tukholmassa, jossa vietin ”10-vuotistaiteilijajuhlaani”. Siis siellä, mistä kaikki sai alkunsa vuonna 2007.

Tarkoituksena oli tuolloin juosta kaksi maratonia yhden hinnalla: ensimmäinen ja viimeinen. Halusin kertaluonteisesti kokeilla, pystyisikö lähtökohdiltaan ei-potentiaalinen-maratoonari selviytymään 42195 metrin haasteesta hengissä.

Voitte siis ehkä kuvitella, että kun tuo samainen ihminen juoksee elämänsä yhdeksännen maratonin (pitkän tauon jälkeen) ja pohtii juoksun aikana elämäänsä tuon kymmenen vuoden aikana, kyseessä on hyvin tunteikas maraton.

Olisinko voinut kymmenen vuotta sitten kuvitella, että juoksen vuonna 2017 Tukholman kaduilla aika monta maratonkokemusta hankkineena kahden lapsen äitinä ja omista töistään julmetun innostuneena yrittäjänä?
20170603_105952

En todellakaan.

Tämä maraton oli matka syviin vesiin, mutta samalla pakahduttavaa riemua siitä, että pystyin jälleen kerran haastamaan itseni matkalla, johon kaltaiseni hölkkääjä ei (onneksi) koskaan rutinoidu.

Maraton on aina äärisuoritus, ja se on joka ainoa kerta juostava alusta loppuun kokonaisena uudestaan. Vanhoista meriiteistä ei lueta hyväksi mitään tulosluetteloon. Jokaisen maratonin jokainen opintopiste on uudelleen opiskeltava ja ansaittava, jotta suoritus on hyväksytty.

Tukholman maraton 2017 oli erityisen jännittävä myös siksi, että se oli ystäväni Hannan ensimmäinen maraton. Olin hänen treenejään sivusta seuranneena erittäin luottavainen, että Hannasta tehdään Tukholmassa maratoonari, mutta toki ensimmäinen kerta on aina se kaikkein jännittävin. On ollut huikean hienoa olla seuraamassa ja tukemassa Hannan kehitystä juoksijana, sillä hänen tarinansa on hyvin samankaltainen kuin omani: reilua vuotta ennen ensimmäistä maratonia ajatus maratonista ei liittynyt mitenkään omaan elämäntarinaan.

Minusta juuri sellaiset kehityskaaret ovat kaikkein hienoimpia.

20170603_105748

Täydelliset juoksuolosuhteet

Olen juossut Tukholmassa kolme kertaa aikaisemmin, peräkkäisinä vuosina 2007, 2008 ja 2009, joista jokainen on ollut hellejuoksu. Ensimmäinen varsinainen hornankattila – ymmärtääkseni kaikkien aikojen kuumin Tukholman maraton.

Nyt ei paahtanut helle eikä kiusannut sade eikä tuuli. Lämpötila oli juoksemisen kulmasta täydellinen. Fiilis lähtökarsinassa oli mahtava. Vihdoinkin täällä, maratontaukoa sinetöimässä. Liikutuksen kyyneleet meinasivat ryöpytä jo starttia odotellessa.

Erityisen luottavainen omaa juoksuani kohtaan en kuitenkaan ollut. Viimeiseltä kahdelta viikolta jäi lenkkejä väliin ihan urakalla (toki tiedän, ettei niillä lenkeillä ole enää käytännössä juurikaan merkitystä), ja olin helatorstain kymmenen tunnin (!!!) rikkaruohosavotan ja nurmikonkylvöprojektin ansiosta saanut takareiteni järkyttävään jumiin. Vaikka jumi ehti toki aueta ennen starttia, en suosittele maksimaalista takapihakykkimistä maratonin viimeistelytreeniksi kenellekään. Se aiheutti latautumisviikkoon täysin turhaa lisästressiä.

20170603_105934.jpg

Toisaalta se oli myös hyvä muistutus siitä, että näin nämä meidän tavallisten kuntoilijoiden treenit yleensä menevät: vahvasti muun elämän ehdoilla. Meidän tapauksessamme helatorstai tarjosi tilaisuuden  suorittaa vihdoin pois päiväjärjestyksestä jotain, joka olisi pitänyt tehdä jo viime kesänä.

Se, että helatorstai ajoittui juuri maratonia edeltävälle viikolle, oli osastoa voi voi. Elämässä kaikki ei mene aina niin kuin optimaalista olisi.

Västerbronilla superfiiliksissä

Ensimmäiset kuusi kilometriä tuntuivat todella huonoilta. Jalat olivat raskaat ja tukkoiset, ja mietin jo pariin kertaan, että jos ei meno tästä yhtään parane, niin tämähän on suorastaan paska reissu.

Uskottelin kuitenkin itselleni, että se oli vain merkki onnistuneesta tankkauksesta. Ja ehkä niin olikin. Alkukilometrien jälkeen juoksu alkoi onneksi kulkea huomattavasti paremmin ja reiluun puoleenväliin asti meno tuntui kohtuullisen ok:lta. Mutta valitettavasti vain kohtuullisen ok:lta. Vaikka nautin täysillä tunnelmasta ja upeasta tapahtumasta, en missään vaiheessa erityisemmin nauttinut itse juoksemisesta.

Kevään pitkillä lenkeillä meno oli antanut parempiakin lupauksia, mutta lupaukset eivät jostain syystä lunastuneet. Sain koko maratonin juosta ihan tosissani ilman flowta. Se oli itselleni pieni pettymys, sillä odotukset maraton-comebackia kohtaan olivat olleet kovat.

Suurin ja hienoin muutos joka Tukholmassa oli tapahtunut sitten viime juoksujeni, oli Västerbron-sillan muuttuminen tapahtumasponsori Asicsin runwayksi. Muistan, kuinka kyseinen silta oli ensimmäisellä kerralla jopa lievä pettymys, koska olin kuullut siitä niin paljon pelotteluja. Onhan se pitkä silta, mutta kuitenkin niin loiva, että esimerkiksi verrattuna Ranskan Rivieran maratonin loppunousuihin se ei ole nousu ensinkään.

Ja nyt, kun Asics oli ottanut siitä kaiken ilon irti suuren maailmaan tyyliin (voit katsoa videon täältä), lähes jopa odotin siltaa toisella kierroksella, vaikka se osuukin kriittiseen kohtaan maratonia eli noin 33 kilometriin. Siinä kohdassa matkanteko väistämättä jo uuvuttaa ihan tosissaan, mutta vielä on paljon jäljellä.

Ja ja ja ja ja ja ja ja jaksaa, jaksaa

Maratontapahtumissa keskityn aina mahdollisimman pitkään nauttimaan tunnelmasta ja kannustuksesta. Musiikit laitan korviin siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran tulee olo, että nyt tarvitaan astetta yksilöllisempää tsemppiä. Tällä kertaa tuo vaihe tuli jo 22 kilometrin kohdalla. Olin etukäteen ajatellut, että säästelisin juoksusoittolistan lisäbuustia pidemmällekin, mutta minkäs teit.

Ja musiikin voima oli jälleen kerran käsittämätön! Kun on valikoinut soittolistalleen varta vasten kappaleita, joilla on joko rytminsä tai tarinansa vuoksi voimauttava vaikutus, saa musiikista todellista lisäenergiaa kilometreille.

Olin edellisellä viikolla pyytänyt kuusivuotiasta esikoistamme vinkkaamaan äidille jonkun hyvän tsemppibiisin lähestyvää maratonia varten. Esikoinen mietti hetken ja totesi sitten Antti Tuiskun Mä hiihdän -biisin olevan hyvä valinta, sillä siinähän lauletaan, että jaksaa jaksaa.

Ja voi miten oikeassa tuo pieni rakas ihminen jälleen kerran olikaan. Kyseinen kappale osui juuri johonkin Djurgårdenin nousuun ja siellä kun yhtäkkiä Tuiskun poika veivaa korviin

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli,
onks sen jälkeen uusi mäki,
Onks sen jälkeen vielä mäki

Jaksaa, jaksaa

Ja ja ja jaksaa, jaksaa

Ja ja ja ja ja ja ja ja jaksaa, jaksaa
Ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja

Mä nään tähtii

niin eihän siitä voi tulla kuin järjettömän hyvälle tuulelle ja ajatella, että on etuoikeus saada tehdä tätä hullutusta omin tervein jaloin. Maratonin kaikkien sävyjen tunneskaala antoi taas muistutuksen itsestään.

Jälleen kerran erityisen voimauttavaa oli myös jokainen juoksu väliaikamaton yli. Kun tietää, että Suomessa moni tärkeä ihminen seuraa netin ääressä pitkin lauantaipäivää minun juoksuani, on mahtavaa saada lähetettyä heille kiitokseksi etätsempistä väliaikatulos.

”En ole luovuttanut. Täällä minä raastan enkä aio tuottaa teille pettymystä. Ja seuraavakin väliaika teille räpsähtää, odottakaas vain. Hetken siinä voi kestää, mutta se tulee kyllä.”

Mitään yllätysmuuttujia ei maratoniini tällä(kään) kertaa tullut. Ei vatsan sekoamista, ei kramppeja, ei mitään sellaista kipua, jota ei voisi tulkita terveeksi asiaan kuuluvaksi kivuksi, kun kuitenkin maratonilla ollaan. Ei se vain voi koko aikaa hyvältä tuntua. Taistelin siis ainoastaan fyysistä väsymystä ja pikkuhiljaa lisääntyvää lihasten luontaista kipeytymistä vastaan. Mutta siinäkin oli taistoa ihan riittämiin.

Maratontranssin voimin maaliin

Maraton alkoi tälläkin kertaa kolmestakympistä ja kilometrit 35-40 olivat todella raskaat. Keskityin ajattelemaan vain juuri sitä askelta, joka oli sillä hetkellä otettava. Jäljellä olevien kilometrien laskeminen olisi ollut liian pelottavaa. Lopulta yritin vajota mahdollisimman syvälle maratontranssiin, jossa ei ajatella mitään vaan ainoastaan juostaan – ja taisin sinne aika hyvin päästäkin.

Neljänkymmenen kilometrin tolpan näkeminen on minulle joka kerta maratonin liikuttavin hetki. Siinä kohtaa tiedän, että matkaa on niin vähän jäljellä, ettei enää mikään este voi tulla minun ja maaliviivan väliin. Viimeiset reilut kaksi kilometriä vaikka konttaa maaliin.

Tälläkin kertaa viimeiseen kahteen kilometriin löytyi jostain ylimääräinen vaihde, jota ei ollut aiemmilla kilometreillä edes tarjolla. Pystyin ottamaan jonkinlaisen loppukirin silkan euforian voimalla. Jouduin tosin mantranomaisesti hokemaan itselleni ”Nyt et p**kele akka kävele! Kävellen sinä ET TODELLAKAAN maaliviivaa ylitä!”

Ja niin minä juoksin loppuun asti, vaikka mieleni teki aivan silmittömän paljon kävellä ja luulin, ettei minulla ole voimaa enää yhteenkään juoksuaskeleeseen.

Maaliviivalla tuli jälleen iso itku.

Mutta heti kun olin suurimmasta tunnekuohustani selvinnyt, tajusin, että loppuajan maratontranssi oli pyyhkinyt mielestäni myös Hannan. Voi hyvänen aika sentään! En ollut enää moneen kilometriin muistanut tsempata häntä mielessäni. Mitä jos Hannan matkaan on tullut jokin yllätysmuuttuja? Mitä jos hän olisi joutunut keskeyttämään?

Puhelimeni oli varustepussissa, jonka säilytyspaikalle oli väsyneillä jaloilla pitkä matka. Koko sen matkan ajan keskityin tsemppaamaan Hannaa. Hän todennäköisesti olisi vielä hetken aikaa reitin varrella, sillä hän oli lähtenyt minun takaani lähtökarsinajaossa. Mutta jos kaikki olisi kunnossa, niin loppuajan tulisi löytyä tulosluettelosta siinä vaiheessa, kun pääsisin puhelimeeni käsiksi maalialueen jälkihuollon läpikäyneenä.

En siis jäänyt hodarijonoon, vaikka tuoksu houkutteli. Sinne ehtisimme yhdessä myöhemminkin. Nyt oli tärkeintä päästä oman varustepussukan luo mahdollisimman nopeasti.

Tärisevin sormin nakuttelin nettisivuston auki puhelimeni näytölle ja syötin Hannan nimen tuloshakuun.

Iso onnenitku pääsi taas. Hanna oli tullut maaliin vain reilut kahdeksan minuuttia minun jälkeeni. Aivan loistava maratondebyytti!

Onnellinen ja vähän onneton

Vaikka loppuaikani 4.43.28 oli henkilökohtainen Tukholman-ennätys, jätti se kevään treeneihin nähden toivomisen varaa, sillä jäin jopa 15 minuuttia omasta maratonennätyksestäni. Se on aika masentava toteamus. Olosuhteisiin nähden olin lopulta saanut treenattua tänä superkiireisenä keväänä yllättävän hyvin, ja erityisesti pitkät lenkit olivat olleet hyviä kokemuksia. Voisinko enää koskaan saada treenattua niin hyvin, että ennätys vielä joku päivä paranisi? Ja kuinka paljon työtä se vaatisi?

Ruuhkavuodet ovat juuri nyt niin kiivaat, että olisi mahdotonta sovitella arkeen yhtään tämän kovempaa treeniä. Ja varsinkin kun taloudessa on myös toinen, jolle pitäisi löytää treeniaikaa. Tänä keväänä on minun lenkkini laitettu ykköseksi eikä se ole pidemmän päälle reilu kuvio.

Juuri nyt on oikeastaan aika tyhjä olo. Olen toki äärimmäisen onnellinen, että pääsin pitkän maratontauon jälkeen maaliin. Toinen raskaus laittoi alaselkäni erittäin koville ja reilut kaksi vuotta sitten jouduin peruuttamaan osallistumiseni jopa puolimaratonille, koska alaselkäni ei kestänyt juoksua. Pelkäsin silloin, että joutuisin luopumaan itselleni rakkaaksi tulleesta harrastuksesta kokonaan.

Sain kuitenkin selän kuntoon osteopaatin, lihaskuntoharjoittelun ja pilateksen avulla. Pilateksesta en enää uskalla edes harkita luopuvani. Ja miksi luopuisinkaan, koska olen oppinut rakastamaan sitäkin.

Joten eläköön, että minä todellakin juoksin maratonin! Silti jotain jäi puuttumaan. Euforia ei ole täydellinen. En osaa sanoa miksi.

Mitä seuraavaksi tapahtuu, en suoraan sanottuna osaa sanoa sitäkään.


Blogikirjoituksen kuvitus on osa avantgardistista kuvakollaasia, joka syntyi, kun kävelin maratonlaivalta lähtöpaikalle puhelin kädessäni. Otin näin 62 paparazzi-kuvaa, joiden myötä maratonille lähtö tuli kuvattua aidosti uudesta kulmasta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s