Moni ikätoverini muistaa lapsuudesta äidin, joka söi pisteitä ja merkitsi ne tärkeään muistikirjaansa. Lapsuusmuistoihin saattaa kuulua myös kaalikeiton tymäkkä tuoksu kesälomien jälkeen. Kuinka äiti keitti suuren sammion laihduttavaa ihmekeittoa eikä syönyt viikkoon mitään muuta. Tai sitten äiti vispasi terveyspulvereita ja imi niitä pillillä hapan ilme kasvoillaan.

Minulla on tänä vuonna ollut kaksi suurta merkkipäivää. 40-vuotispäivääni vietin ystävien kanssa juhlien, mutta toinen meni ohi vähin äänin. Siitäkin huolimatta, että merkkipäivä on minulle jopa tärkeämpi kuin pyöreät vuodet.

Keväällä tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin lopettaa laihdutuksen. Kahta raskausaikaa lukuun ottamatta olin lähes koko aikuisikäni laihduttanut tai ainakin ajatellut, että pitäisi laihduttaa.

Kolmetoista vuotta sitten sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja sain kaupan päälle ahmimishäiriön. Kun söin itseni kipeäksi, helpotti ahdistus hetkeksi korvien välistä, sillä oli pakko keskittyä fyysiseen pahoinvointiin. Minulla on ollut liian pitkään kompleksinen suhde ruokaan. Mitä erilaisemmin metodein olen yrittänyt kontrolloida syömisiäni – välillä onnistuen ja välillä epäonnistuen. Epäonnistumisesta on seurannut syyllisyys, joskus hyvin voimakaskin itseinho.

Painoni ei ole koskaan pysynyt näin pitkään näin vakiona kuin viimeisten kuudentoista kuukauden aikana. Aiemmin vastaavalla aikavälillä olen ehtinyt jojotella eestaas useampaan kertaan. Miten mahtavaa onkaan ollut vapautua syyllisyydestä, jota ylensyöntiin sortuminen aiheutti!

Kesän jäljiltä huomasin kuitenkin farkkujen kiristävän. Kuinka ollakaan juuri kesän jälkeen on laihdutusmetodien markkinointi kiivaimmillaan. Mieleen putkahti salaliittojuoni itseni kanssa. Jos ihan vain hys-hiljaa itsekseni kokeilisin tuota ihmepulveria? Tai kirjautuisin salaa verkossa laihdutuspalveluun, joka besserwisseröi mitä saan syödä ja mitä en? En kertoisi kenellekään, sillä olenhan julistanut suureen ääneen, että olen lopettanut laihduttamisen.

Olisin kaappilaihduttaja.

Onneksi järki ehti mukaan ennen kuin löin kättä päälle itseni kanssa. Olen siinä elämänmuutoksen vaiheessa, jossa vanhat tavat houkuttavat muka helppoudellaan. Nyt on pidettävä pää kylmänä. Minä en ala laihduttaa. Piste. Jos en osaa luontevasti muokata arkisia ruokailutottumuksiani sellaisiksi, että paino asettuisi toivomiini lukemiin, olen sitten hieman pyöreämpi. Niin yksinkertaista se on.

Samalla haluan muistuttaa itselleni, että nyt kuusivuotias esikoisemme kasvaa kovaa vauhtia nuoreksi naiseksi. Haluanko antaa hänelle kaalikeitontuoksuiset lapsuusmuistot ja mallin, jossa naisen on vimmaisesti laihdutettava kelvatakseen itselleen – tai kumppanilleen? Itse olen saanut elää parisuhteissa, joissa olen kuullut olevani viehättävä myös silloin kun kiloja on ollut enemmän. Jos jatkuvasti laihduttava äiti on huono roolimalli tytölle, niin vähintään yhtä huono roolimalli pojalle on äidin takamuksen leveyttä ikävään sävyyn kommentoiva isä.

Laihdutuksen lopettaminen ei ole ainoastaan minun hyvinvointiini liittyvä päätös. Tyttäreni mallioppii naiseutta minulta joka päivä.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 4/2017