Mummulassa oli yhteisvoimin urakoitu 300-palainen palapeli. Seitsemänvuotias rehvasteli iloisena osallistuneensa, vaikka totuus taisi olla pitkälti mummun ja papan yhteistyötä. Talvilomalla poikkesimme lelukaupassa, jossa pyytämättä ja yllättäen iski nokittamisen tarve. Ostetaanpa kotiin 500-palainen! Onpahan talviloman superpakkaspäiville puuhaa.

Kun kaadoimme palat keittiönpöydälle, hälytyskelloni pirahtivat soimaan. Totaalinen epämukavuusalue! Eihän minulla ole tällaiseen kärsivällisyyttä! Mistä ihmeestä tässä muka aloitetaan?

Oppi numero 1: älä hermostu, lamaannu äläkä hätäänny. Elefanttikin syödään pala kerrallaan. Suunnitelma täytyisi kuitenkin tehdä – mikä ei muuten tee huonoa muissakaan tavoitteellisissa asioissa.

Aloitimme esikoisen kanssa kulma- ja reunapaloista, mikä lienee käytetyin taktiikka. Ensimmäisenä iltana meillä oli kuvasta raamit. Tai meillä ja meillä – jäin nimittäin aika nopeasti yksin paloineni. (Nelikymppisen kärsivällisyys näyttää siis kuitenkin kehittyneen seitsemänvuotiaan tasolta, vaikka itseäni ajoittain epäilyttääkin.)

Reunapalojen bongaus oli ollut selkeä etappi. Mutta mitä seuraavaksi? Kuinka lähteä rakentamaan kuviota eteenpäin? Päätin poimia kasasta erilleen kaikki sellaiset palat, joissa näkyi jotakin ötökkää. Kuvana oli siis värikylläinen kukkaketo.

Oppi numero 2: tee yksi kokonaisuus kerrallaan, äläkä välitä siitä, mikä kaikki ympärillä on vielä tekemättä. Muuten iskee turhauma tahi paniikki.

Kun ötökät oli tehty, oli pöydällä edelleen tuskastuttava määrä paloja ja pelissä lukuisia erimuotoisia aukkoja.

Oppi numero 3: jäsentele ja kategorisoi. Aloin jaotella paloja ryhmiin värien ja muotojen perusteella. Kun haluaa rakentaa jotain tiettyä kohtaa, ei tule suotta etsineeksi palaa joukosta, jossa se ei varmasti ole.

Hetkittäin kaikki näköpiirissä oleva näyttäytyi yhtenä tasapaksuna massana, josta ei erottanut mitään. Tällöin auttoi oppi numero 4: etäännytä. Etsitty (pala) voi olla aivan silmiesi edessä, mutta et silti näe sitä. Silloin kannattaa tehdä jonkin aikaa jotain ihan muuta. Kun palaa tuorein silmin palapelin (tai muun haasteen) äärelle, näkee todennäköisesti heti kadoksissa olleen palan.

Ja jos ei vielä silloinkaan näe, niin oppi numero 5: pyydä apua. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu eikä varsinkaan kukaan yksin. Lapsetkin tulevat mielellään avuksi, kun tehtävänanto on riittävän selkeä ja rajattu. Ja oi miten nopeasti kolmivuotias löytääkään mikroskooppisen etanan tuntosarven! Välillä palapelin äärellä oli koko nelihenkinen perhe ja olipa nautinnollista, kun kenenkään huomio ei ollut naulittuna mobiililaitteeseen vaan paloihin ja yhdessä tekemiseen.

Onnistuminen alkoi ruokkia, kuten sillä on tapana. Talvilomaviikon lopulla olin jo niin lähellä valmista, etten malttanut enää keskeyttää. Halusin saada palapelin valmiiksi. Ja se valmistui!

Loppuun oppi numero 5: heittäydy toisinaan tekemään asioita, jotka eivät ole itsellesi luontaisia. Mene rohkeasti niitä kohden ja kutita aivojasi vaikka sukkapuikolla, sillä mikään ei ole palkitsevampaa kuin suoriutua asiasta, joka tuntui epätodennäköiseltä. Eikä kannata koskaan välittää siitä, että oma palapeli on ”vain” 500-palainen. Toisethan kokoavat tuhansia paloja.

Kyseessä on sama elämänilmiö kuin vaikkapa maratonilla: kuuden tunnin loppuaika voi olla maratoonarin omiin lähtökohtiin nähden paljon suurempi saavutus kuin kolmen tunnin kohdalla maaliviivan ylittäneen kanssajuoksijan suoritus.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 2/2018