…että kun äidinkielenopettajani kohtaa minut ensimmäisen ylioppilasaineen jälkeen lukion käytävällä ja toteaa ”Terhi, sinä olet tämän kevään suurin alisuorittaja ja pettymys”, se on ilmeisesti vain opettajan eriskummallinen Keppiä mieluummin kuin porkkanaa -metodi. Metodin tarkoituksena lienee motivoida minua parempaan suoritukseen seuraavassa ainekirjoituksessa.

Olisinpa tiennyt, että vaikka tuo epäonnistunut kirjoitelma lähtikin ylioppilaslautakunnalle arvosanalla Cum laude approbatur aiheuttaen minulle järjettömät suorituspaineet toiseen aineeseen, ei opettajan pedagogisesti arveluttava ”kannustus” ennusta tulevaisuudestani yhtään mitään.

Luokanvalvoja Tarja Punnonen onnittelee ylioppilas Terhi Holloa Messukylän lukiossa Tampereella.

Olisinpa tiennyt, että maailma tulee olemaan täynnä mahdollisuuksia toteuttaa itseään luovalla tavalla. Ettei kustantamon kanssa laadittu kustannussopimus välttämättä olekaan se suurin kuviteltavissa oleva onnentäyttymys mitä elämällä minulle on tarjota. Olisinpa tiennyt, että ammattikirjoittajaksi voi tulla lukuisia eri reittejä.

Esimerkiksi kokeilemalla rohkeasti erilaisia toimenkuvia, joissa teksti on arvossaan: tiedottajan, toimittajan, copywriterin, viestintäsuunnittelijan ja toimituspäällikön tehtävien kautta voi lopulta päätyä vaikka kääntämään takkinsa ja tekemään jotain, jota piti asiana, jota tekevät ”vain he, joilla se on verissä”. Yrittäjyys voi vuosien päästä olla yllättäen juuri se juttu, jonka kautta voi toteuttaa itseään kirjoittajana juuri sellaisella tavalla kuin itse haluaa.

Olisinpa tiennyt, että maailma muuttuu niin kovaa vauhtia, että nelikymmenvuotiaana voi jopa julkaista itse kirjoittamiaan lastenkirjoja kustantamalla ne oman yrityksensä tuotteena yhdessä maailman parhaan yhtiökumppanin kanssa tavalla, jota kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt.

Olisinpa tiennyt, että minussa piilee kykyä ajatella asioita uudella tavalla hyläten valmiit tekemisen mallit, joita meille normeina ja vakiintuneina käytäntöinä tarjoillaan.

Kalevankankaan sankarihaudoilla omana lakkiaispäivänä. Osan ylioppilasruusuistani laskin Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille.

Olisinpa tiennyt, että kaikilla tulevilla vastoinkäymisillä – kuten kustannussopimuksen kariutumisella kohdassa, jossa kaiken piti olla jo niin varmaa – on tarkoituksensa. Että kaikella eletyllä tulee olemaan merkityksensä. Että jokainen työtehtävä, onnistuminen ja epäonnistuminen näyttäytyy nelikymppisen silmin vain välttämättömänä etappina kohti suurempaa. Järjettömyydellekin löytyy lopulta järkiselitys. Ainakin useimmiten.

Olisinpa tiennyt, että intuitio ja sydämen kuuntelu ovat elämässä parempia navigaattoreita kuin ennalta laaditut laskelmalliset järkisuunnitelmat, jotka joku on paperille suuressa viisaudessaan kirjannut.

Ja voi luoja kun olisinkin tiennyt, että siitä toisesta ainekirjoituksesta hirveässä paineessa väkisin pusertamani Eximia (joka sekin oli Laudaturia tavoittelevalle pettymys) on itse asiassa suuri epäolennaisuus sekin. Se onnellinen elämä, jota tuore ylioppilas yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin elää, olisi todennäköisesti saavutettu myös arvosanalla Cum laude approbatur.

Ylioppilas vuosimallia 1996.

  Valokuvat omasta perhealbumista.