KOLUMNI: Extreme-muurahaisten loppuunmyydyt mäkikisat

”Aivan outo laji. Kuvan muurahaiset ovat ihmisiä, jotka juoksevat hyppyrimäkeä ylös. Kilpaa.” Näin tekstitti eräs tuttu oman some-kuvansa toukokuisesta juoksukisasta Salpausselällä.

Tapahtuman nettisivuilla kuvaus on käytännössä sama, mutta asia on muotoiltu hieman toisin: urheilijat starttaavat mäkimontun pohjalta ja juoksevat – tai kiipeävät nelinkontin – lähes pystysuoran 400 metrin matkan mäkihyppytornin huipulle.

Pakkohan lahtelaisen oli mennä todistamaan tuota hullutusta paikan päälle. Myös perheemme nelivuotias Iivo-fani halusi ehdottomasti mukaan, kun kuuli, että urheilusankareista suurin olisi yksi päivän muurahaisista. Lähdimme siis koko perheen voimin nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä mäkimonttuun.

Olen ollut monta kertaa juoksutapahtumien yleisössä tossunpohjat liekeissä. Kun on kerran päässyt numerolappuhurmoksen makuun, tuntuu kannustajan rooli lähinnä kidutuksella. On tehnyt mieli laulaa Putte-possun nimipäiviä kovaa ja korkealta. Oi jospa oisin saanut olla mukana…

Tällä kertaa nautin roolistani katsomossa jäätelö kädessä. Vietän mieluummin rauhalliset viisi tuntia maratonreitillä kuin kiihkeät viisi minuuttia hyppyrimäessä keuhkot tulessa ja lihakset maitohapoilla täristen.

Aika moni taisi ajatella toisin, sillä kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan. Osallistujista moni on kommentoinut kokemusta kamalimmaksi ikinä. Ja siitäkin huolimatta – tai ehkä juuri siksi – on kuulemma pakko päästä ensi vuonna uudelleen.

Mikä ihme myi pähkähullun mäkijuoksutapahtuman nopeasti loppuun?

Ehkäpä tämä kattaus vain iski juuri nyt niin sanotusti hermoon. Lyhytkestoisia extreme-kokemuksia maksimitehoilla ei ymmärtääkseni ole juurikaan tarjolla suurelle juoksukansalle. Toisessa ääripäässä tarjontaa on yllin kyllin erilaisten ultramatkojen muodossa. Jos tuntee jo kokeneensa juoksijana kaiken, on varmasti virkistävää haastaa itseään tuoreella tavalla. Jos maratonit, triathlonit ja ultrat eivät enää tuota kiksejä, niin ehkä tästä äärisuorituksesta niitä taas irtoaa.

Itsensä ylittämiseen jää nopeasti koukkuun ja nälkä kasva syödessä.

Onko sitten kisassa ensinkään mitään järkeä, on jo toinen kysymys. Oma mielipiteeni on, ettei kaikessa tarvitsekaan olla järkeä. Jos tempaus ei vahingoita ketään (mukaan lukien suorittaja itse), niin siitä vaan! Ei muuta kuin muurahaiseksi muiden joukkoon! Elämässä on aivan liikaa asioita, joita puntaroimme järkevyyden näkökulmasta.

Sitä paitsi varsin toimivaa viihdettä tämä nopeatempoinen tapahtuma tarjoili mäkimontun katsomoon. Kun kerran fasiliteetteja joka tapauksessa pidetään talven mäkihyppykauden vuoksi kunnossa isolla rahalla, niin kaikenlainen hyötykäyttö sesongin ulkopuolella on tervetullutta.

Tämän Pois se minusta -monologini jälkeen tunnustan, että totta kai minuakin kiinnostaisi tietää, että miten kamala tuo elämän kamalin kokemus on. Mutta en suurin surminkaan lähtisi tekemään ihmiskoetta numerolappu rinnassa yleisön edessä. Todennäköisesti leikki jäisi minulta kesken, ja laskeutuisin jo puolestavälistä mäkeä häntä koipien välissä rappusia alas.

Ehkäpä järjestäjä voisi ensi vuonna jättää verkkonsa mäkeen muutamaksi päiväksi ja laittaa sinne ”saa kokeilla omalla vastuulla” -kyltin. Saattaisin yön pimeinä hetkinä hairahtua kokeilemaan.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 3/18

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s