Työmatkani toimistolle on noin yhdeksän kilometriä (hieman reittivalinnasta riippuen). Oikeastaan aika täydellinen pituus hyötyliikunnan kulmasta. Silloin tällöin olenkin työmatkoja kulkenut juosten, mutta todella harvoin pyöräillen. Miksi näin?

Työmatkapyöräilyä on jarruttanut pitkälti juoksuharrastukseni. Erityisesti jos olen treenannut johonkin reilummin treeniä vaativaan tapahtumaan, en ole halunnut ”tuhlata” tuota matkaa pyöräilyyn. Eihän hyötyliikunta tietenkään ikinä hukkaan mene, mutta pyöräily perinteisellä lihaskäyttöisellä fillarilla on ollut omaan kuviooni hankala sovitettava.

En yksinkertaisesti pysty polkemaan tuota matkaa niin rauhallisesti, etteikö edestakaisin fillarointi olisi minulle ihan kunnon treeniä, kiitos erityisesti Lahden mäkivoittoisen profiilin. Fillaroituina toimistopäivinä en ole enää voinut/jaksanut tehdä juoksulenkkiä. Ja kun kilometrejä keräillään esimerkiksi sisässä oleva maratonilmoittautuminen mielessä, niin silloin ne haluaa todellakin tehdä juosten.

Nyt työmatkapyöräily on arkiyhtälössäni saanut uuden mahdollisuuden, sillä hankin keväällä itselleni sähköpyörän. Koska yritykseni Toteuttamo Verbaali on yhtiömuodoltaan osakeyhtiö, saatoin tehdä hankinnan yrityksen nimiin. Minulla on siis nyt työsuhdepyörä – aika hienoa! Kiitos vain pomolle (eli itselleni). Toteuttamo Verbaali tajuaa onneksi pitää huolta ainoasta työntekijästään.

Jälleen yksi ennakkoluulo romutettavaksi

Myönnän hieman vierastaneeni ajatusta sähköpyörästä. Onko se nyt enää pyöräilyä lainkaan, jos sähkö tekee kaiken työn?

Keväällä päätin ottaa ennakkoluuloni lähempään tarkasteluun ja aloin googletella tietoa sähköpyöräilystä. Ja kas, aloin innostua. Pitkälti alussa kuvatusta syystä olen pyöräillyt äärimmäisen vähän. Pyörä on pölyttynyt varastossa. Meiltä on pitkähkö matka keskustaan, joten lyhyitä pyörämatkoja ei käytännössä arkeen tule, satunnaisia lasten kanssa tehtyjä pyörälenkkejä lukuunottamatta.

Hypoteesi: Jos pyöräily pysyisi aidosti kevyenä fyysisenä suorituksena, voisi sitä tehdä ehkä enemmänkin.

Todiste: Vajaan kolmen kuukauden kokemuksella hypoteesi vaikuttaisi pitävän paikkansa.

Himopyöräilijää minusta ei ole tullut, mutta olen ottanut sähköpyörän arkeeni aina kun se on kuvioon sopinut. Kesälomalla pyörä oli käytännössä koko ajan varastossa. Viime kuukausina olen tehnyt paljon töitä kotikonttorilla, joten toimistopäiviä on ollut maltillisesti.

Kuitenkin jo näillä vähäisillä ajoilla on Cannondale Appiin tallentunut lähes 300 kilometriä. Ja nyt tulee ehkä se omassa tarinassani kaikkein tärkein: lähes jokainen kilometri on sellainen, joka olisi jäänyt perinteisellä pyörällä polkematta. Sähköpyöräkilometrit olisi tullut tehtyä autolla. Tämän kesän bensahinnoilla jo tämä kilometrikertymä tekee minut iloiseksi. Ja tämähän on vasta alkua…

Sähkö ei polje, sähkö avustaa

Mitä taas tulee ennakkoluulooni siitä, ettei sähköpyöräily ole pyöräilyä laisinkaan, niin se on syytä oikaista. On se, mutta erittäin kevyttä pyöräilyä. Kuitenkin huomattavasti fyysisempi suoritus kuin autossa istuminen tai sohvalla makaaminen.

Lisäksi sähköpyöräily sopii kuntojuoksijalle mielestäni erinomaisesti. Kun ylämäkiin ei tarvitse rullata lihasvoimin, pysyvät pyörälenkit aidosti matalasykkeisenä ulkoiluna, jotka palauttavat juoksutreeneistä mukavasti. Sähköavusteisuutta voi tietysti itse säädellä. On eri asia ajella punaisella täysavustuksella kuin keltaisella kevyellä avustuksella.

Omaa työmatkaani olen polkenut leppoisalla n. 18-20 kilometrin tuntivauhdilla. Aikaa kuluu hieman alta puoli tuntia per suunta. Saman verran kuluisi myös autolla, sillä parkkihallilta on pieni kävelymatka toimistolle.

Kuulostaa tässä kohtaa likipitäen täydelliseltä! On syytä korostaa, että käynnissä on sähköpyörä-honeymoonini. En ole polkenut vielä kertaakaan ikävässä syyssäässä pimeänä aamuna. Talvikeleillä en todennäköisesti aio polkea lainkaan. Koska mukavuudenhalu.

Jotain huonoakin olen silti jo sähköpyöräilystä löytänyt. Siitä seuraavaksi.

Parkeeraushysteerikko nähty Lahessa!

Sähköpyörä kiinnostaa varkaita ja se on äärimmäisen helppo varastaa, vaikka siinä olisikin pätevän oloinen lukitus. Tästä syystä olen ollut uuden pyöräni parkkeerauksen kanssa hysteerinen. Onneksi Dooroomilla saan pyörän säilöön lukkojen taakse. Se onkin työmatkapyöräilyni ehdoton vaatimus.

Kadunvarteen en missään tapauksessa jättäisi pyörää koko päiväksi.

Samasta syystä en pyörällä juuri muita matkoja kuljekaan. Haluan saada sen aina lukkojen taa.

Tämä hysteerisyys saattaa toki ajan myötä helpottaa, mutta väitän, ettei juurikaan haittaisi, vaikkei helpottaisikaan. Koska eihän vara venettäkään kaada.

Toinen miinuspuoli, jonka sähköpyörästä keksin tällä kokemuksella, liittyy akun varaustasoon. Sähköpyörää on muistettava ladata – kuinka yllättävää!

Pyöräni näyttää lataustason ainoastaan värisymboleina, ei esimerkiksi prosentteina, joten en ole vielä uskaltanut kokeilla akun todellista kestoa loppuun asti. Valmistajan mukaan täysi lataus tarjoaisi ajokilometrejä 75, mutta itse olen laittanut pyörän lataukseen aina kahden työmatkan jälkeen, koska värisymboli on siinä kohtaa näyttänyt jo pitkään alhaisinta lataustasoa.

Todennäköisesti latailen pyörää jo turhanaikaisin, mutta ajatus sähköavustuksen hyytymisestä on sen verran epämiellyttävä, että en ole viitsinyt ottaa riskejä. Sähköpyörä on hyvin raskas ajaa, jos sähköavustusta ei ole lainkaan. Toki sen kulkemaan saa, mutta mukavaa polkeminen ei ole.

Mutta siis summa summarum ja vastaus tällä kokemuksella otsikon kysymykseen kuuluu: Ehdottomasti kannatti!

Sähköpyörä on aito vaihtoehto kaupunkiajolle henkilöautolla sekä mukava palauttava lisä viikon muihin treeneihin. Plus tietysti ekologisuus, bensakulujen säästöt ja mielen virkistyminen satulassa.

Oma pyöräni kustansi 2159 euroa ja hankin sen yrittäjävetoisesta polkupyörien erikoisliikkeestä nimeltä Ski Out Bike. Lisätietoja pyörästä ja kaupasta täällä: https://www.skiout.fi/cannondale-treadwell-neo-2-eq-remixte-2022-sahkocitypyora.html

Vanha Tunturini oli vielä ajokuntoinen ja löysi uuden kodin Facebookin Ukraina-apu-ryhmän kautta. Koska ukranalaisperheessä oli myös lastenkirjaikäinen lapsi, laitoin mukaan myös Helga ja Helmeri ilmastoagentteina -kirjamme (Merkityskirjat 2021, ympäristöpääkaupungin tilaustyö). Keväällä suomenkielinen lastenkirja ei varmasti vielä avautunut, mutta ehkäpä nyt jo jotkut sanat ovat tulleet tutuiksi. Ja kuvien kielihän on onneksi universaali.