Asioita, joita ei pitäisi tapahtua: loman tarpeessa olleen yrittäjän Grande Moka 2022 & yllätysten #visitraahe-kokemus

Tämä on tarina, joka tuoreeltaan oli liian nolo kerrottavaksi, mutta nyt, kun aika on tehnyt tehtävänsä, se suorastaan huutaa kertomista. Ihan vaikka vain siksi, että meille inhimillisille otuksille nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ja pitäähän tämä itsellekin muistiin kirjata, nyt kun vielä muistaa. Sillä onhan tämä Tarina.

Jos toisinaan ajattelet, että miksi se olet aina sinä, niin ehkä on lohdullista kuulla, että täällä olen myös minä. Jolle myös sattuu ja tapahtuu. Kaikenlaista.

Siispä aloitetaan.

Oli kesäkuun viimeinen päivä. Lahtelaisyrittäjä painoi viimeisiä työpäiviä ennen kesälomaa jo niin sanotusti sumuvalot päällä – kesäiltojen kirkkaudesta huolimatta. Työvuosi oli ollut vauhdikkain aikoihin, ja sekä keho että mieli kaipasivat jo selvästi lepoa. Mutta vielä oli pakko tsempata.

Edessä oli nimittäin ehkä koko vuoden jännittävin työreissu, ja se tehtäisiin Kannukselle yhdessä tunnettujen rap-tähtien kanssa. Reissuun liittyi lukuisia yllätysmuuttujia, jotka tekivät siitä poikkeuksellisen jännittävän ja ennakoimattoman, mutta ei niistä tässä kohtaa enempää, sillä ne eivät ole tämän tarinan pihvi.

(Maksumuurin takana kuitenkin paikallislehden tarjoama selitys reissulle, ainakin otsikko- ja kuvatasolla voit sen halutessasi täältä kurkistaa.)

Tähdillä oli keikkaa niillä suunnilla, joten he kulkivat luonnollisesti omalla keikkabussillaan, minä valitsin Valtion Rautatiet. Yli viiden tunnin ajomatka sumuvalot päällä ei innostanut. Lyhyemmilläkin työreissulla hyödynnän mielelläni junaa, jos suinkin mahdollista. Olen epävarma kuski ratissa, ja junamatkan hyödyntäminen työntekoon on yrittäjälle rahanarvoinen valinta.

Suosin siis VR:ää edelleen, vaikka se on aiheuttanut toistuvasti pettymyksiä – kuten tässäkin tarinassa tullaan vielä kuulemaan.

So far so good. Lahden asemalla jo aamuseitsemältä t-paitakeli.

Reissu oli tietysti junallakin pitkä kestoltaan, joten olin suunnitellut paluumatkan yhden yöpysähdyksen taktiikalla. Vaihtoehtona olisi ollut kotiinpaluu vasta yhden jälkeen yöllä. Normioloissa sellaisen olisi ehkä kertaluontoisesti vetänytkin, mutta nyt lomanodotusväsymys oli sitä luokkaa, että yli 16 tunnin työpäivä oli jo ajatuksena aivan liian raskas.

Mieheni tiesi vinkata, että Pietarsaaressa on ihana hotelli, ja sinne ajaisi Kannuksesta junalla vajaan tunnin. Suunnitelma oli täydellinen. Nauttisin jännittävän työpäivän päälle hotelliyöstä ihanassa miljöössä, kävisin iltalenkillä tuntemattomassa ihanassa kesäkaupungissa ja aamupäivällä matka jatkuisi kiireettömästi kohti Lahtea.

Suomen kesä ja Kannus +31 celsiusta

Reissupäivä oli kuuma, kostea ja hikinen. Elettiin hellejaksoa, joka oli tilastollisestikin harvinainen kesäkuussa.

Työosuus päivästä meni supermukavasti ja odotettua paljon nopeammin. Juna Pietarsaareen lähti 17.45, joten jouduin maleksimaan kuumuuttaan hohkaavassa pikkukylässä kolmisen tuntia aikaa tappamassa. Mielessä kävi jo sellainenkin pröystäilevä ajatus, että mitä jos ottaisin taksin Pietarsaareen. Pääsisin nopeasti ilmastoituun hotellihuoneeseen lepäämään, ja levon jälkeen sinne iltalenkille. Mutta se oli vain ajatus. Hinta-arvio taksimatkalle oli aivan liian pröystäilevä.

Yritin etsiä hyvin ilmastoitua kahvilaa, mutta turhaan. Päädyin pizzeriaan, jonka sisätiloissa olisi työsuojeluviranomainen antanut todennäköisesti sakot jo ovella – mutta onneksi terassi oli varjoisalla puolella. Sinne siis.

Juna-asemaa kohti lähdin löntystelemään todella hyvissä ajoin, sillä en kehdannut istua jo aikaa sitten tyhjentyneen salaattilautaseni äärellä enää yhtään pidempään. Kannuksen asemalla ei ollut tarjolla minkäänlaista varjopaikkaa, joten istahdin portaille puoleksi tunniksi läkähdyttävään helteeseen seuranani legioona paarmoja ja muutama hikoileva kanssamatkustaja.

Ja koska VR on VR, huomasin pian näytöllä ilmoituksen myöhässä kulkevasta junasta. Istuisin siis paarmalegioonan seurana vielä puoli tuntia ylimääräistä.

Kun juna viimein saapui asemalle, oli oloni täyskypsä plus – hellemarinoinnilla, joten melkein itkin onnesta, kun pääsin nousemaan kyytiin.

Junamatkan kesto Pietarsaareen oli siis noin 45 minuuttia. Istuin silmät ummessa ihanan viileässä junavaunussa, ja kuuntelin kuulutuksista pikkuseisakkeiden nimiä, jotka eivät sanoneet minulle mitään. Enhän ollut koskaan näillä suunnilla aiemmin junareissaillut, ja aamun täpinöissä en ollut menomatkalla nähnyt enkä kuullut mitään oman pääni ulkopuolista.

Kun kelloni mukaan seuraavan aseman olisi pitänyt olla Pietarsaari, kuului ämyreistä aivan toisenlainen kuulutus.

Ehkä juna on joutunut hieman hidastelemaan ja juuri ennen Pietarsaarta on vielä toinenkin seisake, mietin itsekseni. Päätin kuitenkin kysyä kanssamatkustajilta, että kuinka pitkä matka meillä vielä Pietarsaareen on.

Viiveellä valkeneva karu totuus

Sain osakseni hyvin hölmistyneitä katseita.

Hetken hiljaisuuden jälkeen eräs herrahenkilö kertoi, että Pietarsaari oli ohitettu noin puolitoista tuntia sitten.

Vastaus oli järjetön! Ensimmäinen ajatus oli, että olin ehkä huomaamattani nukahtanut, ja nyt kellokin oli kaiken lisäksi pysähtynyt. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, niin ulos olisi toki junasta päästävä, jos kerran Pietarsaari puhtaine valkoisine lakanoineen todella oli puolentoista tunnin päässä!

Hiljaisen asemarakennuksen kyljessä luki Vihanti.


Mitään palveluja ei täälläkään ollut tarjolla. Vain tilataksi odotti muutamaa junasta poistunutta matkustajaa. Vaikka päässäni ei paljoa sillä hetkellä liikkunutkaan, tajusin nopeasti, että sitä en saisi päästää lähtemään. Sillä jos tuo tilataksi lähtisi, olisi hiljaisella asemalla vain minä sekä suuri epätietoisuus siitä mihin seuraavaksi tulisi lähteä ja ennen kaikkea millä.

Pieni toivonpilkahdus tuli mieleen senkin suhteen, että jospa herrahenkilö junassa oli ollut se, joka oli tilanteessa pahasti sekaisin, joten esitin tilataksin kuskille saman kysymyksen:

Kuinka kaukana on Pietarsaari?

No olihan se kaukana. Juuri niin kaukana kuin junamiehen lausunto antoi olettaa.

Vasta tässä kohtaa tajusin, mitä oli tapahtunut. Olin noussut Kannukselta POHJOISEEN kulkevaan junaan!

Kannuksen asemalla ei ollut kuulutuspalvelua lainkaan, ja koska etelän-junan piti aikataulun mukaan tulla ennen pohjoisen-junaa, oli tuo juna myös näyttötaulussa koko ajan ensimmäisenä, vaikka pohjoisen-juna tulikin ensin.

Eipä siihen sitten muuta tarvittu.

Kuumuuden uuvuttamana en tullut lainkaan katsoneeksi mitä junan kyljessä lukee. Olin vain loputtoman kiitollinen, kun juna viimein saapui. Ei kun kyytiin!

Seuraavat kysymykseni tilataksin kuskille:

Onkohan mitään mahdollisuutta päästä Pietarsaareen vielä tänään? Siis jollain muulla konstilla kuin odottamalla asemalla illan viimeistä junaa, joka tulisi reilun kolmen tunnin kuluttua?

(Ehkä arvaatte, että helteisillä tuppukylien asemilla oli siinä kohtaa nuokuttu jo riittämiin.)

Muita tapoja ei ollut. Joten seuraava kysymys:

Mihin tällä tilataksilla pääsee?

Raaheen, johon on matkaa noin 35 kilometriä.

Kyllä kiitos!

Tilausliikenteen pikkubussina ajelevan tilataksin kyydissä ehdin jo hekumoida, että onhan kai Raahekin kaunis kesäkaupunki, joten ehkä tässä ei niin kovin huonosti käynytkään. Avasin hotellivarausäppini puhelimelta, ja raskain mielin peruutin ihanan Epoque-hotellin varauksen (jonka olin kotona jo valmiiksi maksanut edullisemmalla hinnalla ilman rahat takaisin -peruutusoikeutta, sillä eihän tätä yöpymistä mikään voisi perua!).

On se vaan kaunis. Ehkäpä joskus toisella kertaa sitten…

Raahesta applikaationi löysi tasan yhden hotellin, mutta sehän riitti.

Kiitos kanssaihmisille – ja kotijoukoille etätsempeistä

Tilataksissa kerroin muille matkustajille koko episodin, ja sain ison kasan sympatiaa. Vieressäni istunut ystävällinen nainen näytti jo puhelimeltaan valmiiksi millä tilataksiyhteydellä aamulla tulisi Raahesta lähteä, jotta ehtisin Vihannista siihen etelän-junaan, johon minulla oli Pietarsaaresta lähtien jo lippu valmiiksi ostettuna.

Ota tästä nyt valokuva, nainen neuvoi aikataulua näyttäessään. Väsymykseni ja sekopäisyyteni taisi olla vahvasti läsnä hetkessä.

Tilataksista soitin myös kotiin. Puhelu alkoi sanoilla, et ikinä arvaa, missä olen…

Ja totta se olikin. Mieheni ei todellakaan osannut arvata, että istun tilataksissa matkalla Vihannista Raaheen. Elämä yllättää! (Rakas mieheni, lohdutuksen sanat: sinä saat minun sähellyksistäni sentään hetkittäin hermolepoa – itse joudun elämään itseni kanssa 24/7.)

Tilataksin kuski ajoi Raahessa minut aivan hotellin ovelle asti. Kävelymatkaa ei olisi ollut paljoa pysäkiltäkään, mutta myötätuntoinen ele tuntui uskomattoman hyvältä. Miten hyvää huolta minusta pidettiinkään. Kiitos ihanat ja avuliaat, tuntemattomat ihmiset!

No, tarinammehan ei vielä tähän pääty.

Hotellin respassa oli vastassa uusi yllätys. Hotelli oli kuulemma täyteen varattu (Raahe Festival juuri alkamassa) eikä minun tilataksimatkan aikana tekemääni varausta näkynyt järjestelmässä!

Tässä kohtaa oli totaaliromahdus jo hyvin hyvin lähellä. Ilmoitin respan neidille, että aion yöpyä heillä vaikka siivouskomerossa. Olinhan loputtoman väsynyt, järjettömän hikinen eikä kylässä ollut muitakaan majoitusvaihtoehtoja tarjolla.

Sinä et voi käännyttää minua pois!

Paikalle haettiin konkariosaston henkilökuntaa varausjärjestelmää tutkimaan, ja lopulta pitkän ajan kuluttua varaukseni löytyi. Tai sitten vapaa huone jostakin kaivamalla kaivettiin, ehkä silkasta myötätunnosta siivousmoppeja kohtaan.

Raahauduin äärimmäisen vaatimattomaan hotellihuoneeseeni ja mietin Epoque-hotellin tunnelmakuvia applikaatiossani sekä väliin jäänyttä Pietarsaaren idyllistä iltalenkkiä. Eräs yksityiskohta tarinassa alkoi tässä kohtaa naurattaa, vaikka samaan aikaan se myös vähän itketti.

Hotellin palveluihin kuului käytävälle sijoitettu yhteiskäyttömikro. Pietarsaaressa sellaista ei välttämättä olisi ollut!

Sillä hinnalla, jonka maksoin ekstraa toisesta hotellihuoneesta ja ylimääräisistä matkakuluista (tilataksit + junalippu Vihanti-Pietarsaari-välille) olisin todennäköisesti ajellut hyvän matkaa taksilla Kannuksesta Pietarsaareen, ellen jopa perille asti.

Mutta sehän oli siis aivan liian pröystäilevä ajatus.

Kauniiksi kehuttu Wanha Raahe oli hotellista saamani kartan mukaan aivan lähellä, mutta minkäänlaista iltalenkkiä en jaksanut enää lähteä tekemään. Ehdin nipinnapin ennen yhdeksää lähikauppaan hakemaan itselleni pari kylmää siideriä ja ison pönikän jäätelöä, jotka suihkun jälkeen korkkasin. Sitten vain telkkarin huonojen kesäuusintojen äärelle pohtimaan, että miten ihmeessä tässä näin kävi.

Mitä ihmettä teen Raahessa?

Tarinan viimeistelijänä pettämätön VR

Onneksi perjantaisen paluumatkan osalta kaikki olisi kuitenkin jo selvää. Pietarsaaressa olisin saanut nukkua ihanan pitkään, mutta nyt piti heti aamusta suhauttaa tilataksilla Vihantiin ja sieltä junaan. Olin saanut varattua Vihanti-Pietarsaari-välille täsmälleen saman istumapaikan kuin Pietarsaaresta eteenpäin, joten se oli varmasti enne sujuvasta kotimatkasta.

Tai sitten ei.

Hieman ennen Tamperetta junan veturi hajosi. Seisoimme paikoillamme noin tunnin ajan. Myös perjantai oli erittäin kuuma hellepäivä, joten siinä kohtaa, kun konduktööri kuulutti, että virran säästämisen vuoksi ilmastointi joudutaan sammuttamaan, alkoi huumori olla jälleen koetuksella.

Melkein Tampereelle asti päästiin kaiken tämän jälkeen, mutta sitten tuli lämpöhalvauskuolema junavaunussa!

Tunnin verran ehdin miettiä, että mitähän tamperelaista tuohon on nousemassa, mutta arvoitukseksi jäi.

Vaan ei sentään. Veturi saatiin vaihdettua (mietin vain, että miten kauan veturin vaihto olisikaan kestänyt vaikkapa Vihannissa…) ja matka jatkui reilun tunnin aikataulusta jäljessä. Se tarkoitti tietenkin sitä, ettei jatkoyhteyteni Lahteen odottanut, vaan odotin vielä yhden ylimääräisen tunnin Tikkurilan asemalla.

Kotona olin alkuillasta. Väsynyttä ja nälkäistä yrittäjä-äitiparkaa hemmoteltiin pizzalla, joka kotona odotti. Itketti ja nauratti.

Olipahan reissu.

Kaiken tapahtuneen jälkeen jäin miettimään, että eikö konduktöörillä ole velvollisuus tarkastaa, että matkustajan esittämä lippu on oikeaan junavuoroon? Sinällään asia oli merkityksetön, sillä vaikka mokani olisi huomattu aikaisemmin, en välttämättä olisi kuitenkaan Pietarsaareen enää torstaina päätynyt, mutta periaatteessa asia kiinnosti.

Laitoin VR:lle kysymyksen ja kuukauden kuluttua sain siihen vastauksen:

kiitos yhteydenotostasi koskien matkaasi 30.6.2022 Kannus-Pietarsaari Pedersöre ja pahoittelut viiveestä vastauksessa. On ikävä kuulla, että matkasi ei onnistunut.

Kun lipusta näyttää sitä puolta missä on QR-koodi, kiireessä voivat konduktöörit lukea vain sen ja tuollaisina kiireellisinä päivinä laitteetkin voivat olla hieman tukossa, jolloin matkan tulokset tulevat viiveellä. Oikeaan junaan nousu on ensisijaisesti asiakkaan vastuulla, mutta pahoittelen sitä, ettei konduktööri tuossa tilanteessa huomauttanut sinulle, että olit noussut väärään junaan.

Toivon, että tästä ikävästä matkakokemuksesta huolimatta voimme tarjota palvelujamme myös jatkossa, ja voit olla niihin tyytyväinen.

Ettäs sen tiedätte.

Muistakaa siis aina tarkastaa junan kyljestä, että mihin junaan todella nousette. Minä ainakin niin muistan tehdä koko loppuelämäni näillä oppirahoilla.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s