Vain pari viikkoa sitten astelin teatterisalista ulos mykistyneenä ja ytimiä myöden lumoutuneena. Olin saanut odottamattoman voimakkaan muistutuksen siitä, mihin teatteri parhaimmillaan pystyy.

Lahden Rautatienkatua Teatteri Vanhan Jukon kohdalta ylös leijuessani ensimmäinen selkeä ajatus, jonka onnistuin päästäni tavoittamaan, oli tämä:

”Koska tämän saa kokea uudestaan? Tämä ON PAKKO nähdä toisen kerran.”

En muista sellaista aikoihin vaatineeni.

Kyseessä oli Juho Mantereen ohjaama uuden sukupolven näkemys kansallisklassikostamme Tuntematon sotilas.

Kirjoitin vielä samana iltana tuoreeltaan tunteeni ja tunnelmani sosiaaliseen mediaan. Kuvaus tuntuu edelleen parhaalta, jonka pystyn muutamaan kappaleeseen tiivistämään, joten kopioin sen myös tänne:

”Tänään joululahjan lunastukseen lähtiessäni väistämättä mielessä hetkittäin pyöri, että tarvitaanko todella jälleen uusi tulkinta Tuntemattomasta?

Jos osaa nähdä maailmaa yhtä tuoreesti kuin sovituksen tehnyt ohjaaja Juho Mantere ja tulkita kuin käsittämättömän lahjakas työryhmä, niin hitto miksei!

Itkin, nauroin, tärisin tai vähintäänkin värisin läpi koko esityksen. Tuntui, että ensimmäistä kertaa Tuntematon sotilas näytti, miltä sota todella tuntuu ja mitä se tekee ihmismielelle. Kokemus oli itselleni järisyttävä.

Että näinkin voi asioita ilmaista. Hetkittäin pelkistetyn vähäeleisesti, hetkittäin karnevalistisella otteella yllättäviä elementtejä hyödyntäen.

Ihmisiä lahdattiin näyttämättä yhtään asetta, mutta silti – tai ehkä juuri siksi – tuska, kipu ja pelko välittyivät ainutlaatuisella tavalla.

Ja erikoismaininta musiikkivalinnoista. Miten täydellisesti täysin sopimattomat kappaleet sopivatkaan tuttuun tarinaan. Silkkaa neroutta! ”Soittolista” löytyy käsiohjelman lopusta, mutta en nyt tässä spoilaa, jos joku on vielä menossa katsomaan.

Helmikuussa näytelmä jatkaa Turun kaupunginteatterissa, vinkiksi turkulaisille.

Huhhuh. Tätä teatteri on parhaimmillaan. Aika velikultia. Ja siskoja. ❤️ Kiitos parhaasta teatterielämyksestä sitten Juha Hurmeen Hullun.”

Kuva Vanhan Jukon käsiohjelmasta (kirjaimellisesti, sillä mukana myös oma käsi). Tuntemattoman sotilaan rooleissa Minja Koski, Olli Riipinen, Esa-Matti Smolander ja Annika Hartikka.

Kun näin poikkeuksellisen elämyksen jälkeen lähtee teatteriin jo parin viikon päästä uudelleen, on olo väkisinkin sellainen, että vähän laimeaksi saattaa jäädä.

Siltikin odotin innolla Lahden kaupunginteatterin Minä, Tellervo -näytelmää, jonka kantaesitykseen sain kutsun.

Näytä, älä selitä! Niin ”yksinkertaista” se on.

Elämäkerrallinen näytelmä edelleen elossa olevasta presidentin puolisosta voisi olla kaavoihin kangistunut ”perustoteutus”, joka etenee lineaarisesti ja ennalta-arvattavasti.

Näytelmäkirjailija Anna Krogeruksen oivaltava teksti ja Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaus (myös alkuperäisidea on hänen) pitivät huolen siitä, että Minä, Tellervo oli jotain ihan muuta.

Jo toiseen kertaan lyhyen ajan sisällä huomasin nauttivani erityisesti siitä, että tarinankerronnassa on nykyteatterin keinoin kaikki mahdollista. Ei tukeuduta ilmeisimpään tapaan kertoa jokin asia.

Tunteita ja tunnelmia taitavat ammattinäyttelijät voivat tarkassa ohjauksessa välittää monin tavoin, ja rakenteellisissa ratkaisuissakin saa ottaa reilusti vapauksia. Silti on täysin mahdollista, että katsoja pysyy kärryillä.

Itselleni tämä on tärkeää. Toisinaan modernit tulkinnat ovat niin korkealentoisia, ettei niiden matkassa ole mahdollista pysyä. Moni itseäni sivistyneempi puolustaa sanomalla, ettei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää – voi vain nauttia kulttuurista.

Ilmiö saattaa johtua omasta ammatillisesta taustastani: toimittaja haluaa ymmärtää. Toimittajalle ja luovalle kirjoittajalle MIKSI on elämän tärkein kysymyssana.

Katsojan kyydissä pysyminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että tehtäisiin tylsää ja yllätyksetöntä. Liiallista alleviivaamista tietysti vierastan. Varmuuden vuoksi selittäminen vain siksi, että tyhmempikin katsoja tajuaisi, on lässäyttänyt viimemetreillä monta muutoin ansiokasta teosta.

Näytä, älä selitä on edelleen paras Viita-akatemiassa kirjailija Vuokko Toloselta saamani vaikuttavan kirjoittamisen ohje. Se pätee nähdäkseni sekä kirjallisuuteen, teatteriin että markkinointiviestintään.

Teatterikaveriksi lähteneen ystäväni kanssa juttelimme väliajalla siitä, miten vieras Tellervo Koiviston oma tarina monelle suomalaiselle varmasti onkaan, vaikka tietysti nimi on äärimmäisen tuttu (kutsumanimi Tellervo on muuten vasta toinen etunimi, Taimi ensimmäinen).

Ystäväni oli nopeasti kahlannut Wikipedia-tekstin ennen näytöstä, itse en tehnyt edes sitä. Ainoa asia, joka Tellervo Koiviston henkilökohtaisessa tarinassa oli tuttua, oli mielenterveysongelmat. Niistä hän on puhunut ihailtavan avoimesti.

Minä, Tellervo tarjosi täysipainoisen teatterielämyksen lisäksi mukavasti yleissivistystä ja mainioita muistutuksia lähihistoriamme tapahtumista.

Voi olla, että joku teatterikriitikko kyseenalaistaa näytelmäkirjailijaa esittäneen Anna Pitkämäen yllättävän purkautumisen kirjoittamisen vaikeudesta tarinan kannalta epäoleellisena käsikirjoittajan itseterapiana. Minulle loistavasti näytelty kohtaus oli yksi esityksen kohokohdista, joka salpasi hengen ja sai tärisemään.

Samaistuin tunteenpurkaukseen täydellisesti ja niin tekee varmasti moni muukin ammatikseen kirjoittava ihminen.

Vanhan Jukon fanikatsomoon Turkuun ja kotoisaa kaaosta Lahessa

Ansioistaan huolimatta Minä Tellervo oli kokemus, johon yksi kerta riitti ja tunnemaailmakin tasaantui nopeasti normaaliksi.

Ajatus Tuntemattoman uudelleen kokemisesta ei sen sijaan jättänyt rauhaan, vaikka akuutti lumous väistämättä parin päivän päästä särkyikin.

Heitin idean Turku-viikonlopusta toisella paikkakunnalla asuvalle siskolleni, jonka kanssa emme nykyisin ehdi juurikaan viettää aikaa. Ja kas, nyt on helmikuun lopulle luvassa siskosten laatuaikaviikonloppu.

Vain viikko ennen Turun reissua on kalenterissani Kaaos-merkintä. Sitä tuntuu hetkittäin olevan koko ruuhkavuotisen yrittäjä-äidin elämä viikonpäivään katsomatta, mutta tuo merkintä tarkoittaa sekin teatterielämystä.

Sairaustapausten vuoksi joulukuun näytökset peruttiin, joten ystäväpariskunnan kanssa sovitun pikkujouluillan kulttuuriosuus vaihtui lennossa Malvaan. Ei huono paikko ollenkaan.

Erityisesti Erik Bruun oli ammatillisessakin mielessä henkistä Pakko nähdä -osastoa. Ja upea näyttely olikin.

Odotukset Kaaosta kohtaan ovat korkealla sekä teatterin esittelytekstin että kuulemieni katsojapalautteiden perusteella. Tämä on aina hieman vaarallinen asetelma, mutta siitäkin huolimatta uskallan odottaa rohkeasti. Voisin kuvitella, että tarjolla on hykerryttävä setti peiliin katsomista ja toivottavasti muutama tärkeä oivallus.

Neljä teatterinäytöstä reilun kuuden viikon sisään on oma henkilökohtainen ennätykseni kautta aikojen. Mutta pienet teatteriöverit maistuvat erinomaisesti ankeiden pandemiavuosien jälkeen.

Lahtelaisena kulttuurin ystävänä on helppo hymyillä ja nauttia juuri nyt. Menkää ihmiset teatteriin (ja Malvaan)!

---

Kirjoittaja on lahtelainen freelance-toimittaja, lastenkirjailija ja luovan alan yrittäjä.

Minä, Tellervon ensi-iltaan liput saatu, muut bloggauksessa mainitut kulttuurielämykset omalla (tai joulupukin) kustannuksella.