Istun tutussa huoneessa ja tuijotan ikkunasta pimeyttä, jonka läpi ei näe mitään. Olen saapunut liikuntaneuvontaan myöhässä, sillä myös marraskuinen liikenne oli mallia ”ei näe mitään”.

Kesällä liikuntaneuvonnassa näkymä oli niin kirkas, että näin jopa tähän hetkeen äärimmäisen selkeästi. Sanoin sen silloin myös ääneen liikuntaneuvojalle: ”En minä tätä neuvontaa oikeastaan nyt edes tarvitsisi. Ei minulla ole tällä hetkellä mitään ongelmaa ratkaistavaksi. On niin mahtavaa lenkkeillä lämpimässä ja valoisassa kesäsäässä. Marraskuussa minä tätä tarvitsen.”

Meedioainesta.

Olen lähettänyt pari viikkoa aikaisemmin liikuntaneuvojalle sähköpostia otsikolla:

Kaamos vyöryy niskaan – APUA!

Vaikka miten päätin, että tänä vuonna vuoden viimeinen neljännes EI saa sabotoida muuten hyvin sujunutta liikuntavuotta, niin lokakuuhan meni aivan reisille.

Kirjoitin itseäni motivoimaan aiheesta julkisen kolumninkin Kunto & terveys -lehteen, mutta silti nyt lipsuu ja pahasti.

Melkein kahden viikon totaalitauko treeneistä flunssan takia, armoton ketutus ja kas – taas on tullut syötyäkin pitkälti mitä sattuu. Nyt viikonloppuna uskaltauduin taas jo liikkumaan. Lauantaina tein salitreenin ja tänään olin kahden tunnin spinning-maratonissa ja peilistä siellä itseäni katsellessa oli pakko todeta, että varmasti on painoakin tullut lisää lokakuun aikana, vaikken halua nyt vaakaan noustakaan totuutta katsomaan. Ahdistuisin vain lisää.

Nyt pitäisi siis saada hyvä draivi takaisin arkeen, sillä vielähän tämän loppuvuoden ehtii pelastaa. Asiaa ei yhtään helpota se, että marras-joulukuu on työkalenterissa aika järkyttävä. Ensi viikollakin on työmenoja kolmena iltana ja on vaikea saada soviteltua liikuntaa riittävästi viikko-ohjelmaan.

Apua Ahti, ota koppi – jooko?

 Nyt sitä koppia sitten otetaan. Käymme yhdessä läpi liikunnalliset tekemiseni – ja tekemättä jättämiseni – parin kuukauden ajalta. Jos tavoitteena olisi vain terveyttä ylläpitävä kuntoliikunta, kaikki näyttäisi hyvältä. Mutta maratoonarin treeniohjelmaa liikuntapäiväkirjani ei muistuta missään määrin.

Oliko ajatukseni maratonkarkeloihin paluusta kesäkuussa 2017 sittenkin epärealistista haihattelua? Joko myyn paikkani maratonlaivalta jollekin siitä enemmän iloa saavalle?

Ahti ei tietenkään provosoidu epätoivossa piehtaroinnista, vaan latelee tiskiin faktoja ja järkeä. Rinkuloimme muistiinpanoistani yhden (!!) ihan hyvältä näyttävän viikon.

Jos tälläkin kaavalla päästäisiin vuosi loppuun, niin varsinaista maratonohjelmaa ehtii haarukoida hienosti vielä tammikuussakin, kun henkisesti helpottaa. Varaamme saman tien seuraavan neuvonta-ajan tammikuulle. Saan kotitehtäväksi siihen mennessä katsella itselleni mieluisaa treeniohjelmaa (valmiita, useimmiten 12 viikon mittaisia maratonohjelmia ovat kirjat ja netti pullollaan), jota Ahti voisi sitten kommentoida.

Tekisimme täsmäsuunnitelman Tukholmaa varten sitten. Ei nyt. Vasta sitten. Huh. Helpottaa.

Puhumme tietysti myös ravinnosta, sillä syöminen on minun(kin) tapauksessani valtavan iso osa kokonaisuutta. Isompi kuin itse haluaisin. Ja kieltämättä, vaikeita hetkiä on sillä sektorilla ollut. (En kerro niistä nyt enempää, sillä käsittelen aihetta seuraavassa Kunto & terveys -lehden kolumnissani.)

Lähden liikuntaneuvonnasta levollisin mielin. Voin kuvitella, että yleisesti terapiaistuntojen jälkeen – edustivat ne sitten mitä koulukuntaa tahansa – olo on juuri tätä. Ammattilainen ei välttämättä ole sanonut mitään tajuntaa mullistavaa, mutta on saanut asiakkaan pohtimaan itse ratkaisuja omaan tilanteeseensa. Asiakas on saanut olla kokonaisen tunnin huomion keskipisteenä. Häntä on kuunneltu tuomitsematta.

Mekin puhuimme tunnin ajan vain ja ainoastaan MINUSTA. Se on aika paljon ruuhkavuotiselle äiti-ihmiselle, joka hädin tuskin ehtii edes ajatella sitä, että pitäisi ajatella itseään. Olen loputtoman kiitollinen, että pääsin mukaan tähän pienyrittäjille tarkoitettuun liikuntahankkeeseen naurettavalla 50 euron omavastuulla.

Hymyilyttää, vaikka urheilukeskuksen parkkipaikka on pimeämpi kuin mieleni ennen tänne saapumista.

Tapaamisen jälkeen jatkan treenejä hyvällä fiiliksellä. Teen pitkiä työpäiviä, mutta sovittelen liikuntaa arjen raameihin parhaani mukaan. En jaksa kieriskellä epäuskossa, vaan päätän, että tämän vuoden voin hyvin mennä loppuun näillä paukuilla. Kokemuksesta tiedän, että kun vuosi vaihtuu uuteen, homma helpottuu valtavasti. Tammikuulla on käsittämättömän voimauttava vaikutus kaikkeen tekemiseen. Siispä sitä kohti, vaikka hammasta purren.

Ehdin olla elämäni marraskuinen supersankari yhden viikon. Sitten tulen taas kipeäksi. Nenä vuotaa ensin pari päivää ja yritän sinnikkäästi olla huomioimatta sitä. Mutta sitten flunssa kehittyy ja on pakko pitää taas treenitauko.

Voi kaamos ja marraskuu! Te todellakin koettelette. Tänäkin vuonna, aivan kuten aina ennenkin. Vaan on kai se hyvä, että alati muuttuvassa maailmassa on edes jotain pysyvää.