Elämä on juuri nyt sellaista, että juoksutapahtuman kisaraporttikin putkahtaa maailmaan heti tuoreeltaan kolmen viikon päästä.

Olin itse asiassa jo ajattelut puhtaasti ”unohtaa” koko kirjoituksen, mutta tänään alkoi sitten omatunto kolkuttaa. Joulukuussa tuli blogissa luvattua, että kerron täällä myöhemmin, miltä tuntuu kiertää 300 metrin kehää 70 kertaa. Onhan se siis kerrottava.

Tuntuihan se. Kiertämiseltä.

Vaan lopulta ei lainkaan niin puuduttavalta kuin olin etukäteen pelännyt. Maisemissa on tietysti vaihtelevuutta tasan yhtä paljon kuin reitin profiilissa, mutta mitäpä siitä. Se ei tullut yllätyksenä. Joka kerta, kun kehänkierto alkoi orastavasti puuduttaa, mietin hetken ulkona vallitsevia olosuhteita: loskaista pääkallokeliä kovalla viimalla ryyditettynä.

Juokseminen hihattomassa paidassa, lenkkarit kuivana ilman vilunväristyksiä alkoi saman tien tuntua kerrassaan mahtavalta.

Mystinen pohjejumi juoksukaverina

Se, mikä ei tuntunut juoksun aikana mahtavalta, oli pohkeeni. Ja sen lisäksi toinen pohje. Olin jostain syystä onnistunut juoksemaan ne täysin jumiin huolimatta siitä, että talven treeni on ollut varsin maltillista. Tajusin siis heti alkumatkasta, että tänään juostaisiin pohkeiden ehdolla.

Ei olisi mitään järkeä lähteä repimään väkisin hirveän kivun kanssa, sillä kyseessä nyt oli vain yksi hallipuolimaraton. Päätin siis hölkätä mukavuusalueella (vaikka rehellisyyden nimissä on todettava, että pohkeissa ei mikään vauhti tuntunut tänään mukavalta).

Etukäteen olin jännittänyt hallin sisäilmaa. Olin kuullut, että Pirkkahallin ilma on niin kuiva ja kova, että siellä saa astmaattisia oireita ihan tervekin. Juoksufoorumilla joku konkari neuvoi varautumaan kuivaan sisäilmaan tankkaamalla nestettä huolellisesti.

Niinpä vetelin urheilujuomaa antaumuksella pitkin viikkoa, vaikka kotona siitä tulikin sanomista, jonka joku saattaisi tulkita vinoiluna. ”Tyyppi on lähdössä hallipuolikkaalle ilman aikatavoitteita ja tankkaa kuin hellemaratonille.”

Kestin ivan kuin nainen ja jatkoin tankkaamista. En tiedä, oliko sillä vaikutusta, mutta sisäilmakaan ei ollut niin paha kuin olin pelännyt. Toki se kuivalta tuntui, mutta en kokenut sitä missään kohtaa ongelmaksi.

1, 2, 3, 4, 6 – eiku!

Koska aikatavoitetta minulla ei siis ollut, en jaksanut hirveästi stressata siitä, kuinka gps:n ulottumattomissa juoksuvauhti pysyisi yllä. Olkoon mitä on. Silti tuntui henkisesti tärkeältä yrittää pysyä kartalla kierrosten suhteen. Kierrosseuranta oli järjestetty digitaalisesti tulostaululle, jota oli tosin juostessa jokseenkin vaikea seurata, kun juoksijoita oli listattu tauluun niin paljon ja tekstikoko oli aika pientä.

Ja kaiken huipuksi: tekniikka petti. Tulostaulu näytti alkuun monta kierrosta nollaa, joten aika nopeasti lopetin taulun seurannan. Yritin laskea kierroksia mielessäni, mutta aivan hämmentävän nopeasti olin jo pudonnut kärryiltä. Oliko äskeinen kierros neljäs, viides vai kuudes – ei voi tietää!

Kunnes eräällä kierroksella vilkaisin taas tulostaulua ja päättelin näkymästä, että sehän saattoi ollakin päivittynyt ajan tasalle. Nolla oli vaihtunut realistiselta tuntuvaan kierroslukuun. Mutta oliko se aivan varmasti totuus, ei voinut tietää sitäkään.

Rouva numero 67: 40 kierrosta täynnä!

Järjestäjän puolesta kierroksia seurattiin myös tietokoneelta ja jossain kohtaa juoksua pyytämättä ja yllättäen minulle ystävällisesti huikattiin, että 40 kierrosta oli täyttynyt.

Tuolla huudolla oli valtava psykologinen merkitys. Siis enää naurettavat 30 kierrosta jäljellä! Mahtavaa. Mikäs tässä hölkötellessä.

Kun matkaa oli taittunut kilometreinä noin viisitoista, rauhallisen kiertämisen rikkoi iloinen huomio. Juoksukaverini, joka kesällä elämänsä ensimmäisellä puolimaratonilla taisteli viimeiset kilometrit silkalla sisulla täysin matkanteosta uupuneena, pisti isomman vaihteen silmään ja paineli ohitseni vauhdilla, johon minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia reagoida.

Tuli aivan älyttömän hyvä mieli hänen puolestaan. Olemme siis lähdössä yhdessä Tukholmaan ystäväni elämän ensimmäiselle maratonille. Kuten noviisilla asiaan kuuluu, oma harjoittelu on välillä häntä kovasti arveluttanut: kehittyykö juoksukunto, vaikka pitkät lenkit on ammattilaisen ohjauksella tehty huomattavasti hitaammalla vauhdilla kuin kesällä?

Olen yrittänyt vakuutella hänelle, että aivan varmasti kehittyy. Teet vain saamiesi ohjeiden mukaan ja hyvä tulee. Maratontreenauksen pitkän lenkin pitääkin olla juuri niin hidas, että melkein hävettää. Tai vähintäänkin epäilyttää.

Nyt hän sai ansaitsemaansa uskonvahvistusta: syksyisestä puolimaratonajasta putosi minuutteja ropisemalla. Aivan mahtavaa!

Oma loppuaikani elämän ensimmäisellä hallipuolikkaalla oli 2.14.02. Ei siis häävi, mutta positiivisesti ajateltuna: vauhti oli niin maltillinen, että maalissa tuntui, että ilman pohjejumia olisin pystynyt juoksemaan aika paljon reippaammin. Sykkeet kertoivat samaa. Paukkuja jäi ja mikä parasta: nälkää.

Nyt olen sitten käynyt kolme kertaa hierojalla noita pohkeita availemassa ja vasta viimeisimmällä kerralla hieroja totesi, että nyt alkaa tuntua lihas taas siltä, miltä pitääkin. Vähän kyllä ihmetyttää, miten olen ne tuohon tilaan saanut…

Summa summarum

Hallipuolikas oli erilaisena juoksukokemuksena ehdottomasti kokemisen arvoinen. Ja miksei sitä toistekin voisi lähteä. Siis nimenomaan puolikkaalle. 140 kierrosta tuntuu jo ajatuksena aivan liian hardcorelta. Mutta niin vain tuollakin kokonaista maratonia juoksi iso porukka: hatunnosto jokaiselle.

Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja pieni epäilys siitä, olisimmeko me lahtelaiset hitaat hölkkääjät täysin outsidereita Tampereen Maratonklubin bileissä, oli turha. Tunnelma oli hyvä ja muukalaisiin suhtauduttiin erittäin lämpimästi.

Erityiskiitos järjestäjille maalialueen kakkutarjoilusta. Kylläpä maistui.