Heinolan kaupunkipuistojuoksu oli minulle kolminkertainen Mä en oo koskaan -listan lyhentäjä.

• Mä en oo koskaan ollut juoksukaverina ekakertalaiselle.
• Mä en oo koskaan juossut näin pienessä juoksutapahtumassa.
• Mä en oo koskaan juossut kolmea puolimaratonia enempää samana kesänä.

Nyt siis olen.

Kohta 1 oli ehdottomasti tämän juoksusuorituksen suurin suola. Vasta viisi kuukautta sitten ensimmäiselle lenkilleen omien sanojensa mukaan nollakunnossa lähtenyt ystäväni pohti alkukesästä koska hän uskaltaisi ottaa tavoitteekseen ensimmäisen puolimaratonin. Totesin, että katsopa tuolta KIRJOITAN paremmin kuin juoksen -kiertueeni ohjelmasta joku sopiva tapahtuma, niin hoidetaan homma yhdessä kotiin. Tarjolla olisi esimerkiksi lähiretki Heinolaan heinäkuun loppupuolella.

Ajattelin silloin, että saisin näin mukavasti juoksuseuraa jollekin superhitaalle pitkänä lenkkinä hölkättävälle puolikkaalleni, joita oli siis tarkoitus olla kiertueohjelmassani enemmän kuin tosissaan juostuja.

MUTTA. Heinäkuun alussa, kun palasimme aiheeseen tarkemmin, tuli ilmi, että ystäväni oli kunnossa, jossa piti loppuaikaa 2.20 itselleen realistisena. Se siitä pitkästä hitaasta lenkistä siis. Tuohon aikaan olisi itsekin jo ihan juostava, jos nyt ei aivan kaikkea mitä koneesta lähtee, mutta kuitenkin. En minä tuollaista loppuaikaa nykykunnollani hölkkäämällä tee. Mutta lupaus on lupaus. Yhdessä edettäisiin, ystäväni juoksu ykköseksi priorisoiden.

Mikä mahtava kunniatehtävä olla mukana tsemppaamassa ja kirittämässä häntä juoksussa, jonka hän tulisi todennäköisesti muistamaan loppuelämänsä. Hän tekisi Heinolassa jotain, mitä ei vielä muutama kuukausi sitten pitänyt lainkaan mahdollisena. Sellaiset hetket ovat ihan niitä parhaita elämässä.

Yksi kolmestakymmenestäneljästä

Ystävääni mukaan houkutellessa en itsekään tajunnut, miten pienestä juoksutapahtumasta on kyse. Kun ilmoittautuminen oli tehty, katsoimme viime vuoden tulosluettelosta, että esimerkiksi 2,5-tunnin puolimaratoonareita oli ollut mukana vain noin kourallinen. Niinhän se aina menee. Mitä pienempi tapahtuma, sitä kovempi on suhteellinen tulostaso. Jos hitaampi hölkkääjä tahtoo itselleen juoksuseuraa, kannattaa valita iso massatapahtuma.

Ennakkoilmoittautumisen päätyttyä tapahtuman nettisivuille ilmestyi tieto vain 34 naispuolimaratoonarista. Miehiä olisi lähdössä puolikkaalle hieman enemmän ja lisäksi vajaat sata juoksijaa kympin matkalle.

Hetken ehti jo harmittaa, että myin juuri tämän tapahtuman ystäväni ensipuolikkaaksi. En itsekään ole ikinä osallistunut näin pieneen tapahtumaan, koska pidän isojen tapahtumien tunnelmasta ja minulle itselleni juoksuseuralla ja kannustuksella on iso merkitys. (Jos niitä ei ole, niin miksi sitten ylipäätään maksaa tapahtumasta? Itsekseen kun voi juosta ihan ilmaiseksikin.)

Saisiko ystäväni tästä pikkukylän tapahtumasta mitään irti? Tulisiko kokemuksesta varmasti ikimuistoinen ja juoksuharrastuksessa eteenpäin motivoiva? Saisiko hän ollenkaan käsitystä siitä, miten mahtavaa juoksuun hurahtaminen voi olla ja miten hienoa on kuulua numeroitujen hullujen alati kasvavaan yhteisöön? Oli laitettava kädet kyynärpäitä myöden ristiin: Piskuinen Heinola, näytä meille, mitä sympaattinen pikkutapahtuma voi parhaimmillaan tarjota!

Ja Heinola näytti – tai ainakin yritti parhaansa

Vielä perjantai-iltanakin sitkeästi sääennusteessa väijynyt helle ei realisoitunut lauantaina Heinolan leveysasteille. Juoksun kannalta se oli tietysti enemmän kuin mahtavaa. Paksu pilviverho ja hädin tuskin 20 asteen lämpötila tarjosivat kerrassaan mainion juoksusään.

Ensimmäinen pikkutapahtuman hilpeyttä herättävä yksityiskohta liittyi numerolappuun. Minun lapussani komeili numero 10. Yleensä juoksutapahtumissa pienet numerot jaetaan kärkijuoksijoille, joten olen tottunut kantamaan rinnassa vähintään kolminumeroista lukua, joskus jopa viisinumeroista. Kymppiä tuskin enää koskaan saisin rintaani!

Pienessä juoksutapahtumassa, jossa valtaosa osallistujista on kunnon juoksijoita, tulee helposti lähdettyä porukan imussa liian lujaa ihan huomaamatta. Niin nytkin. Jos olisimme alusta asti edenneet suunniteltua vauhtia, olisi kokemus ollut ystävälleni varmasti kokonaisuutena miellyttävämpi.

Kokeneempana juoksijana minun olisi pitänyt pitää huolta, että vauhti on sovitun mukaista. Mutta minä olin alkumatkasta surkea jänis. Siitä vielä pahoittelut ystävälleni.

Alkumatkasta tapahtuman vähäinen osallistujamäärä ei vielä haitannut, sillä kympin juoksijat lähtivät matkaan samaan aikaan ja heidän joukossaan oli myös hitaampia menijöitä. Mutta kympin jälkeen pikkutapahtuma alkoi näyttää todellista luonnettaan, jonka vuoksi en niistä pahemmin piittaa. Juoksimme moneen otteeseen pitkiä pätkiä niin, ettei missään näkynyt ristinsielua, ei toisia juoksijoita sen paremmin kuin yleisöä tai ohikulkijoitakaan. Tulosluettelon mukaan puolimaratonilla maaliin tuli kaikkiaan 109 juoksijaa. Meidän sijoituksemme olivat 106. ja 107. Suurin osa juoksijoista oli siis jo kaukana kotimatkalla siinä vaiheessa, kun me raastoimme niitä kaikkein vaikeimpia kilometrejä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Juokseminen ensikertalaisen seuralaisena oli siinä mielessä mielenkiintoista, että oma juoksu kulki vähän kuin siinä sivussa oheistuotteena. Yritin koko ajan aistia ystäväni juoksun kulkua ja reagoida hänen vauhtiinsa ja tuntemuksiinsa parhaani mukaan. Ja ilmeisesti roolillani oli merkitys, sillä kotimatkalla ystäväni kertoi, että yksin hän olisi vaihtanut moneen otteeseen kävelyksi. Ilmiö on tuttu itsellenikin, sillä oma mieheni on ollut vastaavissa tehtävissä rinnallani useamman kerran. Tsempannut jaksamaan vielä silloinkin kun ei vain kerta kaikkiaan jaksa.

Omasta juoksusta merkittävin ja ilahduttavin havainto oli se, että Turussa kolme viikkoa sitten kiukutellut selkä oli täysin oireeton. Olin jo ehtinyt pelästyä, että koko kiertueeni jää kesken mokoman selän vuoksi. Mutta viikon totaalinen juoksutauko, osteopaattikäsittely kahdesti ja omatoimijumppa olivat onneksi tepsineet.

Juoksun highlight tarjoiltiin tällä kertaa jossain 18 kilometrin kohdalla. Meidät ohitti pariskunta, jonka miespuolinen jäsen huikkasi ohimennen, että tapasimme muuten Turussa. Toteuttamo VERBAALIn juoksupaita oli jättänyt muistijäljen!

Reitistä voi maisemallisessa mielessä antaa aika lailla täydet pisteet. Kauniita puistoalueita veden äärellä ja Jyrängön kosken ylitys komeaa siltaa pitkin. Kun juoksijoita on vähän, on vain mukava, että reitillä kuljetaan paikoin molempiin suuntiin. Näin juoksevia hahmoja näkee sentään edes hieman useammin. Ikävin piirre reitissä oli maaliintulo. Maaliin kun ei tultu silloin kun se tuli näkyviin, vaan vielä piti lähteä kiertämään noin puolentoista kilometrin mittainen lenkki ennen kuin maaliviiva kutsui. Väsyneen juoksijan kiusaamista sellainen.

Maaliviivan ylitimme ajassa 2.24 ja risat. Ei siis paljoa jääty suunnitellusta 2.20.

Osaa tosijuoksijoista isot massatapahtumat lähinnä ahdistavat. Karnevaalimeininki on turhaa kuorrutusta ja tungoksessa juokseminen hermoja repivää. Minä ajattelen ihan toisin ja siksi en ehkä näin pieniin tapahtumiin enää jatkossa ainakaan kovin usein osallistu.

En halua kritisoida järjestelyjä, koska niissä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Talkooväki oli pääsääntöisesti erittäin ystävällistä ja kaikki se toimi, minkä pitikin toimia. Tämä ei vain ollut minun tapahtumani.

Ymmärrän myös, ettei 30 euron osallistumismaksulla voi saada saman tason palveluita kuin isompien tapahtumien isommalla maksulla, mutta jotenkin jäi vähän vaisu olo, kun maalialueella tarjolla ei ollut mitään. Ainoastaan vettä ja urheilujuomaa. (Muistan hyvin kuinka näky jälkihuollossa jaettavasta Tupla-patukasta sai Turussa kiipeämään umpiväsyneenä stadionille, vaikkei minulla edes ollut siellä tavaroita säilytyksessä.) Osallistumispalkintokin oli jaettu jo numerolapun yhteydessä. Pyyhkeen kokoinen mikrokuituliina. Tai siis näin tulkitsimme. Käyttötarkoitus jäi nimittäin hieman hämäräksi.

Päivän paras anti oli ehkä sittenkin jälkipeli WhatsAppissa. Ystäväni kiitti juoksuseurasta ja totesi, että vielä jokin aika sitten oli 100-prosenttisen varma, ettei pystyisi ikinä juoksemaan edes puolta kilometriä. Nyt eteenpäin tsemppaa havainto siitä, että pystyykin rikkomaan omia rajojaan ja ennakkokäsityksiään.

Miten hienosti kiteytetty! Juuri siitä tässä harrastuksessa parhaimmillaan on kyse.

 Kiertueohjelma tällä hetkellä

Kiertueeni on nyt puolessavälissä. Neljä juoksua takana, neljä edessä. Viikon päästä olisi ohjelmassa kesän ainoa numerolappukymppi Hämeenlinnassa. Vähän on sellainen fiilis, että pitäisikö kuitenkin vielä vaihtaa jälki-ilmoittautumisessa matka puolimaratoniksi, että jaksaako sitä nyt kympin takia Hämeenlinnaan asti ajella.

Katellaan.

Helsinki City Run 14.5. (loppuaika 2.13.41)
Forssan Suvi-ilta 18.6. (loppuaika 2.29.59)
Paavo Nurmen puolikas, Turku 2.7. (loppuaika 2.18.09)
Heinolan kaupunkipuistojuoksu 23.7. (loppuaika 2.24.43)
Hämeenlinna (10 km) 30.7.
Kangasalan puolimaraton 13.8.
Tallinnan puolimaraton 11.9.*
Uusi Lahti -juoksu 25.9.

*Tallinnan reissu vielä pienellä kysymysmerkillä. Jos ei toteudu, niin samana päivänä juostaan Lasse Viren -juoksu Myrskylässä