Turun linna keskiaikaisten markkinoiden ja Paavo Nurmi -juoksujen aikaan. Helteistä  maratonia on takana reilut 17 kilometriä. Uupunut juoksija makaa taju kankaalla linnan nurmella ja keskiaikainen nunna pitelee juoksijan jalkoja taivasta kohti apua odoteltaessa. Tuo näky syöpynee verkkokalvoilleni pysyvästi. Tämän minä muistan vuoden 2016 Paavo Nurmi -juoksusta.

Helteessä juokseminen ei minua varsinaisesti pelota. Pelottaisi kyllä, jos siitä ei olisi kokemusta. Mutta koska olen elämäni ensimmäisen täyspitkän maratonin suorittanut ruotsalaisessa hornankattilassa (+29), tiedän, ettei lämpö ole juoksun este. Hidaste se sen sijaan on – mikä minulta oli ehkä päässyt unohtumaan.

Pitkään luulin, että lenkkarinpohjassani on näkymätön hellemagneetti, sillä viidestä ensimmäisestä puolimaratonistani kolme ja viidestä ensimmäisestä täyspitkästä maratonistani neljä olen juossut helteessä. Sittemmin on kohdalle osunut suosiollisempiakin juoksusäitä ja itse asiassa edellisestä hellejuoksusta on nyt jo vuosia.

Nautinnollisena pitkänä lenkkinä hölkätystä puolimaratonista Forssassa oli kulunut vain kaksi viikkoa. Ajatuksena Kirjoitan paremmin kuin juoksen -kiertueellani on juosta pääsääntöisesti ilman aikatavoitteita niin, että kielen ei tarvitse roikkua vyön alla. Ennalta olin kuitenkin koodannut kiertueohjelmaani kolme sellaista puolimaratonia, joilla juoksisin kelloa vastaan, sillä ihan koko kesää en haluaisi vain hölkkäillä numerolappu rinnassa. Paavo Nurmen oli tarkoitus olla yksi tavoitteellisista puolimaratoneistani.

Välittömästi Suvi-illan jälkeen iski kunnon kesäflunssa, minkä vuoksi treenikertoja ei näiden juoksujen väliin montaakaan tullut ja rööreistä irtosi yskiessä edelleen sitkeää limaa. Lisäksi pitkään yhteistyökykyisenä pysytellyt alaselkä alkoi vihotella parahiksi juuri perjantaina Lahti-Turku-junamatkalla. Tähän yhtälöön kun lisätään kuumuus (juoksun aikana +27), olisi todellakin ollut järkevää muuttaa suunnitelmaa ja juosta myös Turussa hidas nautiskelupitkis.

Mutta kun ei. Jääräpäinen ajatus takoi päässä, että Turussa hölkätään reippaammalla vauhdilla. Olin ajatellut, että järkevämmällä vauhdinjaolla HCR:n loppuajan alittamisen pitäisi olla realismia. Lähdin siis juoksemaan alle 2.13-aikaa, vaikka vielä lauantaiaamuna epäilytti, kestääkö selkä juoksua laisinkaan.

Lähtökarsinan kylmät väreet

Mielestäni isojen juoksutapahtumien (jollaiseksi Paavo Nurmen voi suomalaisella mittapuulla määritellä) parhaita hetkiä koetaan aina lähtökarsinassa. Joku vitsailee, että taas on laitettu hullut numerojärjestykseen, yksi hermoilee itsensä kalpeaksi elämänsä ensimmäisessä juoksutapahtumassa ja rutinoitunut konkari muistuttelee, ettei se matka tapa vaan vauhti. Joku on niin keskittynyt omaan tulevaan juoksuunsa, että pelottaa, mahtaako hän edes huomata, koska pitää alkaa juosta.

Lähtökarsinan jännittynyt tunnelma on täynnä hyväntuulista energiaa, jota yritän aina mieleni sopukoihin säilöä marraskuisten pimeiden ahdistusiltojen varalle. Kun sitten lähtölaukaus pamahtaa ja latautunut massa lähtee hitaasti vyörymään kohti lähtöviivaa hurraten ja taputtaen, minä nielen aina kyyneleitä. Maailman maratoneilla kyyneleitä on turha yrittää niellä, sillä niin täynnä tunnetta tuo hetki on. Silloin on pakko ihan vähän tirauttaa.

Tällä kertaa nappasin viimeiset hetket karsinasta juuri ennen starttia videolle (linkki vie Youtubeen).

Sitten ne olivatkin jo ohi. Nimittäin tähän juoksuun liittyvät hyvät fiilikset omalta osaltani. Juokseminen ei tuntunut missään vaiheessa hyvältä eikä mukavalta. Pohdin keskeytystäkin useamman kerran. Olinhan kannustusjoukoilleni ja juoksukavereilleni kertonut, että selkä kipuilee. Olisin ihan hyvin voinut luikauttaa pienen valkoisen valheen ja kertoa, että se kipeytyi niin, etten yksinkertaisesti voinut juosta enää askeltakaan. Olisin saanut lämpimiä olalle taputuksia ja kehut siitä, ettei terveyttään kannata riskeerata yhden juoksun takia.

Siitä olen täsmälleen samaa mieltä.

Mutta selkä kesti juoksua odotettua paremmin (ja kipeytyi pahemmin vasta juoksun jälkeen, mikä ei toki sekään ole hyvä asia), joten luonto ei antanut periksi.

Olen nimittäin päättänyt, että pelkän väsymyksen ja/tai v**uksen takia minä en koskaan jätä leikkiä kesken. Jos keskeytän, teen sen vain, jos on aivan pakko ja esimerkiksi juurikin terveys vaakalaudalla. Vielä ei sellaista kertaa ole eteen tullut.

Onnistunut reittiuudistus keskustan sykkeessä

Olen juossut Turussa kahdesti aiemmin: elämäni hitaimman puolimaratonin (2.46.56 esikoisen syntymävuonna 2011 vauvakilojen ja -valvomisten koettelemana) sekä oman puolimaratonennätykseni (2.02.47 ”vahingossa” vuonna 2013 treenatessani tavoitteellisesti uutta maratonennätystä HCM:ää ajatellen). Kävi niin tai näin, johonkin noiden kahden ääripään kokemuksen väliin tulisi tämä juoksu sijoittumaan.

Olen myös seissyt tapahtuman kannustusjoukoissa useamman kerran mieheni ja esikoisemme kummisedän juostessa. Kaikkina Paavo Nurmi -vuosinamme on samaan viikonloppuun ajoittuneet myös Turun keskiaikaiset markkinat. Olen monesti miettinyt eivätkö tapahtumat voisi lyödä kättä reilummin. Olisi mahtavaa juosta keskiaikaisten linnanneitojen ja pyöveleiden joukossa ja napata energiavälipalaksi paahdettua karamellisoitua omenaa tikun päästä.

Tälle vuodelle maratonin reittiä oli uudistettu niin, että ennen suunnanottoa kohti Ruissaloa, reitti kulki aiempaa pidemmälle tunnelmallista jokivartta ja kävi myös aivan ydinkeskustassa sivuten matkalla keskiaikamarkkinoiden aluetta. Sen lähemmäs pyöveleitä ei ehkä olisi turvallista mennäkään.

Täydet pisteet reittiuudistukselle! On sanomattamakin selvää, että keskusta-alueella juoksijoilla on enemmän kannustajia kuin pöpeliköissä (toki myös yksittäisiä kiukustuneita autoilijoita, jotka joutuvat odottamaan suljettujen katujen kohdalla, mutta siinähän kiukkuavat, juoksu on kuitenkin vain kerran vuodessa).

Sovitun mukaisesti omat kannustusjoukkoni päivystivät ensimmäisen kerran Stockmannin edessä. Kaksivuotias kuopuskaan ei ollut vielä antautunut päiväunille vaan kannusti raivokkaasti taputtaen kaikkia juoksijoita. Mies kertoi myöhemmin viisivuotiaan esikoisemme ihmetelleen hieman huolestuneena, kun äiti tuli vasta häntäpäässä letkaa. Eikö tämä ollutkaan kilpailu?! Niin ihanat lapset!

Jalat hoi – eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?

Alun vauhti hidastui jo kolmannella kilometrillä. 6:34 ei ollut tyydyttävä vauhti, joten yritin epätoivoisesti saada nakuteltua mahdollisimman paljon alle 6:30:n kilsoja. Paras vauhti (6:10) osui tällä kertaa 12 kilometriin. Viimeinen juoma-asema osoittautui kohtalokkaaksi, sillä vaikka tiukasti käskin jalkojeni vaihtaa askeleen takaisin hölkkään HETI kun muki on tyhjä, ne mokomat vain jatkoivat kävelyä. Kävelivät varmaan ainakin 200 metriä, ennenkö viesti komentokeskuksesta viimein meni perille asti.

En ollut mitenkään erityisemmin nestetankannut ennen juoksua, mikä kostautui useampaan kertaan kananlihalle nousseena ihona. Se on aina huono viesti, joten kiskoin hölskymisongelmien uhallakin jokaisella juoma-asemalla 2-3 mukillista juotavaa. Hellejuoksuissa olosuhteet näkyvät aina reitin sivussa. Turun linnan kohdalle keskiaikanunnan syleilyyn kuukahtanut juoksija ei ollut ainoa, jolle keli oli tänään liikaa. Näky kylmää aina mieltä. Hommassa voi pahimmillaan käydä tosi huonosti.

Maaliintulon hetki on yleensä aina juhlallinen. Tänään edes maaliviivan ylittäminen ei tuntunut hyvältä. Otti vimmatusti päähän. Ja kaikki vain sen vuoksi, että loppuaika oli 4,5 minuuttia hitaampi kuin optimaalisissa juoksuoloissa HCR:llä. Näin tyhmä sitä ihminen on. Vaikka hyvin tietää, että helle väkisinkin verottaa juoksuvauhtia, ei sitä kuitenkaan ole helppo hyväksyä. Sitä vain kuvittelee vaikka tahdon voimalla uhmaavansa fysiikan lakeja. Ja sitten on elämä hetkellisesti pilalla vajaan viiden minuutin vuoksi.

Mutta juokseminen on ihan kuin elämä. Se nyt vaan ei mitenkään voi aina olla mukavaa.

Onneksi Turun viikonloppu jatkui kuitenkin kyläilyllä hyvien ystävien luona, joten naurettavat juoksuharmitukset nollautuivat nopeasti. Sunnuntaina suuntasimme vielä perinteitä kunnioittaen Naantalin puolelle Muumimaailmaan, josta kuopuskin osasi jo ottaa kaiken ilon irti. Sää oli viilentynyt lauantaista kymmenen astetta ja ilma oli raikas öisen sateen jälkeen. Joskus se on pienestä kiinni.

Muutama minuutti sinne tai tänne, lohdutti muumimammakin halauksellaan.

---

Kiertueohjelma tällä hetkellä

Kiertue jatkuu kolmen viikon kuluttua Heinolassa, jossa minulla on kunnia päästä tsemppaamaan juoksuharrastuksesta tänä keväänä innostunutta ystävääni hänen neitsytpuolikkaallaan. Toivottavasti kipeytynyt selkä ei vesitä suunnitelmaamme, josta olen julmetun innoissani.

Helsinki City Run 14.5. (loppuaika 2.13.41)
Forssan Suvi-ilta 18.6. (loppuaika 2.29.59)
Paavo Nurmen puolikas, Turku 2.7. (loppuaika 2.18.09)
Heinolan kaupunkipuistojuoksu 23.7.
Hämeenlinna (10 km) 30.7.
Kangasalan puolimaraton 13.8.
Tallinnan puolimaraton 11.9.*
Uusi Lahti -juoksu 25.9.

*Tallinnan reissu vielä pienellä kysymysmerkillä. Jos ei toteudu, niin samana päivänä juostaan Lasse Viren -juoksu Myrskylässä.