Itseäni motivoivan Kirjoitan paremmin kuin juoksen –kiertueen ansiosta minulla ei tällä hetkellä ollut tarpeita keskustella liikunnasta Liikettä Lahden alueen yrittäjille -hankkeen liikuntaneuvonnassa. Oikeastaan koko kiertue syntyi edellisen kerran liikuntaneuvonnan annista. Sain silloin mukaani pienen postnote-lapun, jossa oli ohjenuora: Juoksua riittävän kevyesti ja rauhallisesti. Kynnys lähtemiselle alas = kiva lähteä.

Pienellä lapulla oli hämmentävä voima. Siihen loppui hermojani raastanut pakkomielteinen pohdinta siitä, mahtuisiko täyspitkä maraton kuitenkin jollain muotoa tämän vuoden ohjelmaan. Keskustelu liikuntaneuvojan kanssa selkeytti ajatukset: Ei mahdu. Ei tähän elämäntilanteeseen. Tämä kesä liikutaan nyt ilman sen suurempia tavoitteita juoksijana kehittymisestä. Yritetään löytää se liikunnan riemu ja hyvä olo. Ravistaa pakkomielteet harteilta.

Samalla sain itseni jo lyhyen ajan sisällä toistamiseen kiinni itseäni rajoittavista uskomuksista, jotka olen ottanut vastaan totuuksina, joihin en muka voisi vaikuttaa. Ensimmäinen tällainen suuri uskomus oli sisäinen hokemani siitä, että minusta ei olisi yrittäjäksi. No onhan minusta.

Samaan tapaan olen aina uskotellut itselleni, että juoksuharrastukseni vaatii jonkinlaisen juoksuohjelman. Minulta fiilispohjainen juoksentelu ei yksinkertaisesti onnistu. Sillä metodilla jään mieluummin sohvalle makaamaan. Tarvitsen ohjelman tuomaa kontrollia.

VÄÄRIN. Olen huhtikuusta lähtien lenkkeillyt juurikin fiilispohjalta, kuten liikuntaneuvoja kehotti ja päässyt maaliin jo kolmella puolimaratonilla (vauhti on ollut varsin hidas, mutta mitäpä siitä!). Jos olo on tuntunut energiseltä, olen sisällyttänyt osaan lenkeistä myös vauhtikestävyyttä. Jos taas olo on ollut väsynyt, olen lähtenyt hölkkäämään ja kävelemään ajatuksella, että muutaman korttelin kiertokin on kotiinpäin. Kehitystä juoksijana ei sillä metodilla tapahdu, mutta kehityn sitten jonain muuna vuonna. Tällä hetkellä tärkeintä on, että liikunta pysyy osana elämääni ja näin se pysyy ilman, että siitä aiheutuu ylimääräistä stressiä.

Koska olen nyt siis jo kahdesti saanut iloa elämääni siitä, että olen narauttanut itseni vääristävistä uskomuksista, päätin lähteä pohtimaan, sisältyykö myös tapaani suhtautua syömiseen jokin totuutta vääristävä uskomus. Sellainen löytyikin varsin nopeasti. Se tulee tässä:

Olen luonteeltani on/off-ihminen. Jos en kontrolloi syömisiäni jollakin tavalla, syön automaattisesti liikaa ja huonosti. Inhoan kontrollointia (=laihdutusyritys, kaloreiden laskeminen), mutta valitettavasti se on minulle ainoa tapa estää lihominen. En voi sille mitään.

VÄÄRIN. SIIS NIIN VÄÄRIN.

Tajusin, että tuo kyseinen vääristävä uskomus on vienyt minulta kaiken itseluottamuksen. En luota siihen, että pystyn myös ilman kontrollointia syömään ihan järkevästi. Ymmärsin, että ainoa konsti, jolla en ole vielä yrittänyt laihtua, on LAIHDUTTAMISEN LOPETTAMINEN. Päätin kokeilla sitä, niin pelottavalta kuin se tuntuukin. Kirjoitin päiväkirjanomaisia tuntemuksia itselleni muistiin. Teen niistä pieni kylmänhiki otsalla nyt julkisia, ihan vain siksi, että ties vaikka joku muukin saisi tuosta ajattelusta jotain oivallusta itselleen. Sillä vain omakohtainen oivallus vie näitä asioita eteenpäin.

”Tänään 9. toukokuuta päätin tehdä jotain ennenkuulumatonta. Tänään lopetan laihduttamisen.

Ihmiselle, joka on lähes koko aikuisen elämänsä joko laihduttanut tai vähintäänkin elänyt tunteessa, että pitäisi laihduttaa, tämä on iso asia. Pelottavakin. Todella pelottava. Ajatus siitä, että en edes yritä laihduttaa, piirtää väistämättä mieleeni kauhukuvan siitä, kuinka paino karkaa lopullisesti täysin käsistä. Tästäkö alkaa siis hallitsematon lihominen?

En tiedä. Voi olla, että niin käy. Mutta varmaa on ainakin se, että laihduttamalla en enää laihdu. Olenhan yrittänyt sitä niin valtavan monta kertaa. Tänäkin vuonna olen ryhdistäytynyt uudelleen valehtelematta jo ainakin 15 kertaa. Paino on tammikuusta pudonnut 3,3 kiloa. Ei siis paljoakaan. Noiden vaivalla pudotettujen kilojen hinta on ollut lukuisia karvaita pettymyksiä itseeni, kun ote on lipsunut, on tullut rajuakin takapakkia ja itsekurin sijaan minut on vallannut toistuvasti kontrolloimaton tarve herkutella ja syödä liikaa, vaikkei todellakaan enää edes tee mieli. Siitä on seurannut vain hirveä syyllisyys ja morkkis ja jälleen kerran uusi alku. Jokainen uusi alku on ollut henkisesti rasittava, koska pian sekin on jo turmeltunut.

Olisinko tänä keväänä voinut tehdä jotain toisin? Ihan varmasti olisin. Mutta tämä kevät meni nyt näin. Kesä voi ehkä mennä toisella tapaa.

Ajattelen siis, että nyt on kokeiltava jotain ihan muuta. Jotain aidosti uutta. Tietoista laihduttamisen lopettamista en ole itse asiassa vielä koskaan kokeillut. Jos se osoittautuu turmion tieksi, voin tietysti koska tahansa palata laihduttamisen tielle jojottelemaan noita muutamia kiloja eestaas. Mutta nyt haluan ehdottomasti kokeilla, mitä tapahtuu, jos pyrin tietoisesti lopettamaan painosta stressaamisen. Lopetan itseni soimaamisen huonosta itsekurista. Elän päivän kerrallaan niin, että tavoittelen joka päivä hyvää oloa. Joinakin päivinä se tarkoittaa herkuttelua hyvässä seurassa, joinakin päivinä toivottavasti terveellistä arkiruokaa ilman nälän tunteita.

Juuri tällä hetkellä, aurinkoisena toukokuisena maanantaiaamuna olo on helpottunut ja toiveikas. Ehkäpä olenkin tarvinnut juuri tätä? Ehkäpä laihduttamisen pakko on ollut kaikkein suurin painon putoamisen este. Olen aina ollut sitä mieltä, että laihduttaminen on ensisijaisesti korvienväliasia. Silti olen toistuvasti takertunut pakkoon mukamas viimeisenä oljenkortena, vaikka olen tiennyt, ettei se sana tiedä koskaan mitään hyvää. Mutta ehkä niitä oljenkorsia on muitakin? Fifty-fiftyt ja kaverille kilautukset ja mitä näitä nyt oli?

Aamupaino tänään oli 64,9 kiloa. Hyppään nyt tuntemattomaan ja katson, mitä sille tapahtuu, kun laihduttaminen loppuu. Ainakin jo nyt tuntuu siltä, että painolastia on pudonnut vähintäänkin harteilta.”

Tällä laihduttamisen lopettamisen tiellä olen edelleen. Ja eläköön: se EI ole aiheuttanut painooni noususuhdannetta! Tänään vaaka näytti 64,4. Olen siis jo kaksi kuukautta pärjännyt ilman laihduttamista ja silti lihomatta. En ole kertaakaan kahden kuukauden aikana aiheuttanut syömällä itselleni pettymystä. Keväällä tein niitä tämän tästä. Mikä mahtava tunne!

Tästä uudesta tavasta suhtautua syömiseen halusin keskustella liikuntaneuvojanikin kanssa, koska koen, että olen kuitenkin sen kanssa vielä aika heikoilla jäillä.

Liikuntaneuvoja piti tietysti päätöstäni luopua laihduttamisesta erittäin hyvänä. Vaikka lopetinkin laihduttamisen, toivoisin silti, että painoni pikkuhiljaa elämän oheistuotteena laskisi ja ennen kaikkea myös pysyisi pienemmissä lukemissa.

Kahden lapsen lähes nelikymppiselle äidille kevyempi elopaino ei sinällään ole enää samalla tavalla tärkeä kuin nuorempana, ulkonäköpaineet eivät minua kiusaa, MUTTA: tästäkin asiasta löytyy jälleen linkki juoksuharrastukseeni. Painoindeksiltään normaalipainon ylärajalla keikkuva täti-ihminen maksaa muutamista kiloista kovaa hintaa. Kevyempi elopaino olisi juoksijana kehittymisen kannalta oikeasti merkittävää, ei pelkkä ulkonäköseikka. (Vaikka kyllä se mukavampi peilikuva juoksutrikoot jalassa on sekin varsin houkuttava ajatus.)

Olen juossut oman vaatimattoman maratonennätykseni 65-kiloisena. Netistä löytyvän laskurin mukaan 61-kiloisena ennätysajastani putoaisi yli seitsemän minuuttia. Jokainen maratoneja juossut tietää, miten orgastisen paljon seitsemän minuuttia ennätyksen parannuksena on.

Entäpä jos ensi (tai sitä seuravana) vuonna pääsisin treenaamaan elämäni yhdeksännelle maratonille kevyempänä kuin koskaan? Jos enää ikinä elämässä ei tarvitsisi hukata ajatuksia ja energiaa laihduttamiseen?

Ajatus on todella kutkuttava. Suoraan sanottuna kuulostaa liian hyvältä voidakseen olla totta.

Miten toivomaani painoon voisi päästä ilman tietoista laihdutusta? Entisenä koulutuksen saaneena Painonvartijat-ohjaajana minulla on aivan kaikki tarvittava tieto fiksuun syömiseen. Miksi en osaa soveltaa oppeja riittävästi omaan arkeeni? Siinäpä vasta kysymys.

Kerroin liikuntaneuvojalle, että olen tunnesyöppö. Mutta ettei sekin vain olisi vääristävä uskomus? Liikuntaneuvojan mielestä saattaa hyvinkin olla. Hänen kokemuksensa mukaan ihmisillä, jotka pitävät itseään tunnesyöjinä, syy huonoon syömiseen löytyy kuitenkin varsin usein jostain hyvin konkreettisesta, jolla ei ole varsinaisesti tekemistä tunteiden kanssa: väsymys, liian pitkä ruokailuväli, kauppareissu nälkäisenä. Onhan noita.

Liikuntaneuvoja kyselikin päivän ruokarytmistäni: mitä päivän aikana syön ja kuinka usein. Aamupala minulla on varsin kohdallaan, mutta aamupalan ja lounaan väli kotikonttorilaisena tuppaa usein venymään liiaksi ihan huomaamatta. Liikuntaneuvoja kehotti reilusti syömään aamulla ja aamupäivällä ihan kunnolla, jotta iltasyöminen pysyisi paremmin hallinnassa. Kevyt salaattilounas ei ole hyvä juttu, jos se kasaa syömisentarvetta iltaan. Ei todellakaan mitään ennen kuulemattomia vinkkejä, mutta ihan tarpeellisia muistutuksia.

Toinen muistutus tuli niinkin tylsästä asiasta kuin iän ikuinen lautasmalli. Boooriiing. Jos jokainen syöty ateria olisi koostumukseltaan lautasmallin mukainen, niin oltaisiin jo hyvällä tiellä ihan ilman kaloreiden laskemista. Oivalsin, että proteiininlähde puuttuu/jää vajaaksi monesta ateriastani/välipalastani. Ja juuri proteiini pitää tehokkaasti nälän loitolla.

Esimerkiksi sinänsä hyvässä puuroaamiaisessa proteiini tuppaa helposti loistamaan poissaolollaan. Olenkin nyt lisännyt puuroannokseen raejuustoa (sopii yllättävän hyvin) ja erilaisia siemeniä. Myös pähkinät, pavut ja linssit sopivat moneen paikkaan ja vanha kunnon kananmuna proteiininlähteenä oli päässyt unohtumaan lähes kokonaan. Näissäpä jo monta hyvää juttua omalle ostoslistalle!

Itseäni hieman epäilyttää, voiko pelkästään näillä spekseillä tapahtua toivomiani muutoksia elopainossa. Mielessä kummittelevat jo syksyiset hankkeeseen liittyvät testit, joiden InBody-mittauksen tuloksiin toivoisin tietysti positiivisia muutoksia kevään testeihin nähden. Vielä enemmän mielessä kummittelee kuitenkin jo marraskuu.

Kesä on itselleni aina hyvää aikaa. Valoisassa kesäsäässä on ilo liikkua ja syöminenkin pysyy vaivattomammin hallinnassa. Vaan annas olla, kun illat alkavat pimentyä, sää kylmetä ja harmaantua ja mieli niiden mukana. Kaamos on täynnä vaaranpaikkoja. Onneksi tässä on kuitenkin vielä aikaa pohtia sen kohtaamista. Mutta sanonpa vain, että jos tammikuussa 2017 olisin tilanteessa, jolloin uutta vuotta ei tarvitsisi aloittaa perinteisellä ryhtiliikkeellä, niin jotakin suurta ja mullistavaa olisi todellakin tapahtunut.

Myös liikunnasta tuli syömisen yhteydessä puhetta. Lihaskuntoharjoittelun lisääminen tekisi kutaa myös perusaineenvaihdunnalle. Se tekisi kutaa myös kroonisesti kipuilevalle selälle (joka valitettavasti juuri nyt on taas huonommassa jamassa) sekä juoksuharrastukselleni. Kerta viikkoon pilatesta on liian vähän, etenkin kun mokoma tunti on kesälomalla kuntokeskukseni jumppalukujärjestyksestä.

Tiedän, tiedän. Lihaskuntotreeniä ON lisättävä. Miten se tehdään minulle sopivimmalla tavalla, voi ehkä olla seuraavan liikuntaneuvonnan aihe. Asia kerrallaan eteenpäin.

---