Olen elänyt tänään 214 päivää putkeen laihduttamatta. Raskausaikoja lukuun ottamatta se lienee henkilökohtainen ennätykseni arviolta noin 25 vuoden ajalta. Eikö kuulostakin surulliselta?

Sitä se kieltämättä on.

Onneksi viimein 38-vuotiaana tajusin, että minun on lopetettava sekä laihduttaminen että sen ajatteleminen. Sillä jos en ole laihduttanut, on takaraivossa vähintäänkin jyskyttänyt sana pitäisi.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka kertovat päänsisäisestä naksahduksesta, joka muutti elämän. Naksahti vain ja kas, muutos saapui. Nyt olen varovaisen toiveikas siitä, että tuo jumalainen naksahdus olisi viimein osunut omalle kohdalle.

Olen laihdutuksen totaalikieltäytymisen kanssa vielä heikoilla jäillä kuin vastaraitistunut alkoholisti. Uusi elämä tuntuu julmetun hyvältä, mutta samalla pelottaa, että yksikin väärä liike voi tuhota kaiken. Olin jo vaarallisen lähellä sitä tämän vuoden kaamosangstini keskellä. Oli pitkä flunssakierre, paljon työpaineita ja muutakin tehtävää. En pystynyt/ehtinyt liikkua niin paljoa kuin olisin halunnut. Huomasin syöväni ihan mitä sattuu.

Sormi oli jo kertaalleen paniikkinappulan päällä. On kirjauduttava kalorilaskuriin! Muuten homma lähtee lapasesta. Tarvitsen kontrollia! Mutta en kirjautunut, vaan pidin itselleni tiukkasanaisen puhuttelun.

Jos sille tielle lähdet, kuvio menee näin: jonkin aikaa kaikki sujuu kuten pitääkin, mutta sitten se iskee täysin varoittamatta. Repsahdus. Syöt liikaa ja kalorilaskuri vinkuu ylikuormitustaan. Vajoat morkkikseen, olet huono ihminen ja koska peli on muka menetetty, niin annat mennä. Syöt koko morkkiksen edestä.

Kuvio on minulle aivan liian tuttu. Nyt olen elänyt 214 päivää syyllistymättä kertaakaan syömisistäni. Ja mitä on tapahtunut?

Olen syönyt herkkuja, mutta en ole syönyt niitä triplamäärää niin sanotusti samaan konkurssipesään. En ole kertaakaan (!) ostanut kaupasta isoa karkkipussia ja tuhonnut sitä yksin jo autossa. Ei ole tarvinnut, sillä mikään ei ole kiellettyä. Kielletyn hedelmän vetovoima on hämmentävän suuri.

Laihdutuksen lopettaminen ei tarkoita sitä, että olen antanut itselleni luvan lihoa. Haluaisin vielä joskus päästä maratonin starttiviivalle näyttäen vähän enemmän maratoonarilta kuin tähän asti. En riutuneelta nälkäkurjelta, mutta sporttisemmalta yksilöltä, jonka kropassa on aiempaa enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa.

On siis opeteltava tylsiä perusasioita, joista ei klikkiotsikoita väännetä: kiinnitettävä huomiota ruoan laatuun ja määrään sekä pidettävä huolta tasapainosta. Tasapainoon mahtuu joskus pieniä ylilyöntejäkin.

En vielä tiedä keveneekö painoni tällä strategialla, mutta se on jo todistettu, että laihduttamalla se ei ainakaan (pysyvästi) kevene. Ja vaikka nykypainoni olisikin se paino, johon nykyiset/tulevat elämäntapani sen naulaavat, en aio harmistua siitäkään. Nautin päivittäin siitä, että olen vapautunut turhasta syyllisyydestä.

Kalenterin mukaan toukokuun 9. on Eurooppa-päivä. Toivottavasti sen on jatkossa myös naksahdukseni vuosipäivä, jota voin juhlistaa pienellä kakkupalalla, jos sellainen sinä päivänä maistuu. Ilman tunnontuskia.

Julkaistu Kunto & terveys -lehden numerossa 6/16
(Lehti ilmestyi 9.12. joten tänään olen elänyt jo 218 päivää laihduttamatta!)